Entäs me ja ruotsalaiset

Viikonloppuna Hämeen linnassa oppaan mukana ryhmässä kiertäessä tulin tarkkailleeksi myös ryhmäämme. Niin rauhallista ja hiljaista porukkaa, sellaista kuin suomalaiset yleensäkin ovat. Ei mitään turhaa metelöintiä ja turhanaikaista höpinää.

Vaikka kuinka sanotaan, että väitteet eri kansojen erilaisuudesta ovat vain stereotypioita, on tietynlaisia piirteitä, jotka pätevät tiettyihin kansallisuuksiin nimenomaan ryhmänä. Tämän sain kerran kokea ihan konkreettisesti, kun istuin Saksassa jokilaivassa. Eräässä satamassa tuli laivaan ensin amerikkalainen ryhmä. Kovasti metelöiden ja pulisten he astuivat sisään. Tuntuu, että kaikki puhuivat yhteen ääneen. Vähän samalla tavalla tulivat saksalaiset.

Ero seuraavaan, japanilaiseen, ryhmään oli huomattava. Ihmiset rynnistivät sisään ihan eri tavalla kuin länsimaalaiset. Tietysti kaikki katselevat aina ympärilleen oudossa paikassa, mutta japanilaiset pyrähtelivät sinne tänne tutkiessaan, mitä laivassa oli. Nimenomaan pyrähtely on oikea sana kuvaamaan heidän käyttäytymistään. Sellaista en ole länsimaalaisten nähnyt koskaan tekevän. Olen joskus jutellut tästä asiasta aasialaisia tuntevan henkilön kanssa, ja hän on sanonut pyrähtelyn olevan ominaista idässä päin.

Asiakkaiden kanssa tekemisissä olevat ihmiset tunnistavat jo kaukaa, minkä maalaisia asiakkaat ovat ja tietävät kertoa eri kansallisuuksista. Juttelin kerran erään ravintolatyöntekijän kanssa ja sain tietää, että niinkin tavallisessa asiassa kuin hotelliaamiaisella on havaittavissa tiettyjä piirteitä eri kansallisuuksissa.

Kreikkalaiset istuvat kaikki mielellään saman pöydän ääressä ja kasaavat paljon ruokaa pöydälle yhteisesti jaettavaksi. Yksi hakee kaikille ruoat, ja näin ollen ei jokaisen tarvitse jonottaa erikseen.
Saksalaiset jemmaavat jogurttipurkkeja mukaansa, minkä takia hotelleissa jogurtti on yleensä tarjolla isossa kulhossa. Venäläisten matkaan lähtevät sen sijaan teepussit.
Suomalaiset ja ruotsalaiset ovat siinä samanlaisia, että ahnehtivat nenänsä eteen enemmän ruokaa kuin jaksavat syödä, joten ruokaa haaskaantuu heidän jäljiltään. Erona näiden kahden kansallisuuden välillä on kuulemma se, että ruotsalaiset sotkevat jäljelle jääneen ruoan. Keihästävät leivät sormellaan, murustelevat jne.
Arabiperheen istuessa hotelliaamiaisella kukaan ei aloita ruokailua ennen kuin isä antaa luvan. Vaimo yrittää kiireesti syöttää pikkulapset, ja pöydästä noustaan silloin, kun herra on syönyt, oli vaimo ehtinyt aloittaa syömistä eli ei.

Mikään piirrehän ei koskaan koske kaikkia kansalaisia. Ei ole kovin mairittelevaa, jos ulkomailla saa kuulla, että suomalaiset heiluvat aina kännissä puukoin ja puntarein. Itse en ainakaan tunnista itseäni tuosta.
Mutta tavatessaan jonkun ryhmän ihminen automaattisesti yleistää. Jos minulla on vaikkapa 20 oppilaan koululuokka, voin heti sanoa ryhmästä, onko se vilkas, ahkera, laiska vai apaattinen, vaikka yksittäiset oppilaat olisivat ihan päinvastaisia kuin suurin osa.

Herää apina

Mieheni sai jo pari viikkoa sitten tällaisen tekstiviestin: ”Oliko hauskaa? Otetaanko uusiksi?” Aloin jo tietysti epäillä, että vieraat naiset laittelevat viestejä, ja mies vain ei ole ymmärtävinään, kuka niitä viestejä lähettelee.
Päivän kuluttua tuli taas teksti: ”Ellulle ensi sunnuntaina.” Nyt alkoi jo keittää, hyvä ettei rähinää syntynyt. Mietimme kuitenkin, miten Ellu meitä nyt luokseen kutsuu, vaikkei ole moneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sitten tuli puhelinsoitto, mutta kun mies vastasi, lyötiin puhelin kiinni. Seuraavana päivänä tekstiviesti: ”Herää apina!”

Tänään soi kännykkä, mutta miehen vastattua kuului vain: ”Ooh, oho!” ja puhelin lyötiin kiinni. Heti tekstari: ”Soita minulle!” Kun mies soitti takaisin, kuului: ”No vihdoinkin!” Eli vastaanottaja luuli kaverinsa viimein soittavan. Mutta kuultuaan miesäänen läimäisi puhelimen taas kiinni. Parin edestakaisen soiton jälkeen vasta suostui kuuntelemaan, mistä oli kyse ja huokaisi viimein vasta nyt ymmärtävänsä, miksi ei ole saanut kaveriaan kiinni.
Vielä nykyäänkin voivat puhelut ja tekstiviestit mennä näköjään väärään osoitteeseen, ainakin kun tallentaa kaverinsa numeron väärin.

Miksi mies ei korjannut väärinkäsitystä heti alussa?
Siihen on monta syytä. Heti ensimmäisen viestin jälkeen ei ollut tilaisuutta, sitten ei muistanut. Ja muutkin viestit tulivat aina jotenkin sellaiseen aikaan, ettei ollut mahdollisuutta vastata tai soittaa takaisin tai etsiä silmälaseja ja onkia tietoon numeron omistajaa. Sitä paitsi mieheni ei ole ekspertti kännykän käytössä. Häneltä on luiskahtanut saavuttamattomiin tärkeämpiäkin tekstiviestejä ja numeroita.

Aatamin saunavihta ja Verenimijät

Viikonloppu vierähti etelän ihmeitä tarkastellessa. Olimme jo keväällä suunnitelleet, että kun käymme tyttären luona Nurmijärvellä, teemme sieltä käsin retken myös Hämeenlinnan seudulle, sillä Hämeenlinna on Suomessa niitä harvoja paikkoja, joissa en ole vielä käynyt. Nyt on sekin aukko sivistyksessä korjattu. Ja ehdottoman suositeltava ja onnistunut retki.
















Aloimme retken Hattulan Pyhän Ristin kirkosta. Minua kiinnosti kirkko erityisesti senkin takia, että olen lukioaikana ollut kesäisin oppaana Isonkyrön Vanhassa kirkossa, ja halusin vertailla näitä kahta. Molemmat kirkothan ovat keskiajalta. Tutkijat vain ovat viime aikoina muuttaneet kirkkojen rakennusajan parisataa vuotta myöhemmäksi kuin mitä ennen luultiin. Seinämaalaukset Hattulassa olivat värikkäämmät kuin Isossakyrössä. Tässä kuvassa pieni yksityiskohta: Aatamilla ja Eevalla on saunavihta viikunanlehden tilalla.

Hattulassa ei sitten ilmeisesti kukaan tarvitse rahaa eikä ruokaa, kun ei löytynyt pankkiautomaattia, eikä osunut ruokapaikkaa eikä kauppaa kohdalle. Tulipa vahingossa tiedoksi kuitenkin, että Mierolan siltakin siellä on olemassa, mutta mistään ei löytynyt keskustaa, lieneekö sellaista ollenkaan, ei ollut viittaakaan. Meille kävi vähän toisin kuin saksalaistuttavillemme taannoin. He kun eivät löytäneet Lahteen, kun joka viitassa luki vain Keskusta. No, saivatpa hämeenlinnalaiset meidän ruokarahamme.
















Hämeen linna kuten muutkin Suomen linnat ovat tutustumisen arvoiset. Yllätys sekin, että Hämeen linna, Hattulan vanha kirkko ja Turun linna ovat oppaan mukaan ainoat keskiaikaiset tiilistä rakennetut rakennukset, muut ovat harmaakivestä. Yhtään ei ympäristön eikä itse linnan tarvitse hävetä Ruotsin linnojen rinnalla, niin upeaa ja kaunista on. Sinne tuli juuri hääkansaakin, oli alkamassa häät.

Häpeäksi laskettaneen se, että vaikka linna on rakennettu puolustusta varten, ei sitä ole oikein puolustettu. Kaikkien sotien aikana ihmiset ovat joko lähteneet karkuun tai antautuneet. Mutta yksityiskohtana tiedoksi, että linnan viereen 1700-luvulla rakennetussa leipomossa on tuotettu yli 600 kiloa leipää päivässä.

















Vaikka olemme nähneet useita lasimuseoita, kävimme kuitenkin myös Riihimäen lasimuseossa, sillä sinne viitat veivät kuin itsestään. Vasta nyt luin tarkkaan ensimmäisen infotaulunkin, josta ilmeni, että lasin sulatus on keksitty jo 3500 vuotta e.Kr.

Lasimuseot ovat aina siitä mukavia, että vaikka katsottavaa on paljon, siellä on näytillä kauniita esineitä, joita katselee väsyneenäkin. Ihmistä kiinnostaa jostain syystä aina eniten se, mikä liippaa omaa elämää. Nytkin suurin osa ajasta vierähti tutkiessa niitä lasiesineitä, joita muisti ennen nähneensä käytössä ja muistellessa kenellä mitäkin oli nähnyt ja mitä oli itsellä ja mikä oli mennyt jo rikki ja missä tilanteessa. Vanhat esineet tuovat mieleen aina kaikkea muutakin aikaan liittyvää, kuten Viola-juustolasit tai kuvassa näkyvä Vuokko-kermapullo. Niitä oli käytössä vielä ainakin 60-luvulla.

Lasimuseossa oli parin lasitaiteilijan näyttelykin. Kuvassa Johannes Rantasalon näyttelystä Sula hulluus teos nimeltä Verenimijä. Verenimijöitä oli paikalla useitakin. Koko on iso, ne ovat yhtä isoja kuin ihminen kyykistyneenä. Lasistakin saa siis vaikka millaisia taideteoksia.
Tällaisissa nykytaiteen näyttelyissä kiinnostaa aina eniten se, miten ihmiset ovat keksineet epäonnistuneille töilleen mitä hulluimpia nimiä ja kokeilevat, menisikö se kaupaksi. Kuten nyt vaikkapa vähän länällään olevia pulloja ja niille laitettu nimi Taivastelijat.

Maailma on pieni. Ilmeni, että lasimuseon kassalla olevan tytön appiukolla on mökki lähellä meitä. Olen muuten lukenut jostain, että ei tarvitse ottaa kuin seitsemän ihmistä, niin heidän kauttaan saadaan linkki koko maailman ihmisiin. Aina joku tuntee jonkun, jonka joku toinen tietää jostain jne.

Kuitti on tarpeen

Kirjoittaessani äsken kieliblogini tekstiä haukkumista aakkosittain, yritin maistella sanoja, jotka alkaisivat q:lla ja olisivat nimenomaan haukkumasanoja. Ei tullut mieleen kuin se nuorison käyttämä kirosana, mutta sekin alkaa v:llä. Ja siitä taas ajatukset karkasivat ruotsin kielen sanaan kvitto (äännetään kvittu), ja tarkoittaa kuittia.

Siitä taas muistui mieleeni eräs tapaus viime kesänä ystävien kanssa Ruotsin-matkalla. Olimme rautatieasemalla ostaneet liput ja meillä oli monta vaihtoa bussiin ja junaan. Kuitti oli meille ehdottoman tärkeä, mutta kun lähdimme kassalta, ystäväni huomasi, että kuitti puuttui. Hän pyörähti kannoillaan, kipaisi tiskille, löi nyrkin pöytään ja tokaisi: kvitto!

Tuohon sanaan liittyy toinenkin sattumus aiemmilta vuosilta. Olimme oppilaitten kanssa katsoneet videota, jossa suomalainen liikemies lähtee Ruotsiin Sigtunaan myymään firmansa tuotteita. Mies otti Tukholmasta Sigtunaan taksin, jossa sattui olemaan naiskuski. Kun mies pääsi perille, hän maksettuaan kysyi: "Kan jag få kvittot?"
Tuolloin eräs oppilas ähkäisi: "Oho, kylläpäs heti sitä kysyy!"

Lajituntemus automaattiseksi

Tutkaillessani kirjoista muutama päivä sitten julkaisemaani perhosta ihmettelin, miksi en tunne perhosia, vaikka biologia oli koulussa lempiaineitani. Ainoastaan nokkosperhosen ja sitruunaperhosen tiedän heti ne nähtyäni. Sitten muistin yhden syyn. Koulussa biologiankirjassa perhosluku oli aina kirjan lopussa. Ja juuri kun olisi päästy perhosiin, loppui lukukausi ja piti lähteä kesälomille. Niin jäivät perhoset opiskelematta.

Lajituntemus on nykyään heikkoa, monilla heikompaa kuin minulla. Ennen oppi väkisinkin ainakin tavallisimmat kasvit, kun niitä piti kerätä. Paitsi siskoni, jonka ei tarvinnut kerätä. Hänelle nimittäin keräsi poikakaverini (nykyinen mieheni) kaikenlaisia kasveja ja toi ne siskolleni aina minun luokse tulleessaan. Seuraus oli, että mieheni tuntee kaikki kasvit, sisareni ei montakaan.

Tämä lajituntemusasia nousi mieleeni myös nyt juhannuksen aikoihin, kun olimme kävelyllä 2½-vuotiaan Aatun kanssa. Mieheni, jonka polvet eivät kestä pitkää kävelyä, lähti määränpäähämme autolla. Kun poika sen näki, hänelle tuli kova hätä: ”Byääh, vaari vei mumman auton! Byääh!”
Poika tunsi kaikki muutkin ohimenevät autot, eikä erehtynyt edes silloin, kun vastaan tuli ihan samanlainen auto kuin isälläänkin on. Poika vain sanoi: ”Tuossa on samanlainen auto kuin isillä”. Isänsä sen sijaan luuli, että joku oli varastanut hänen autonsa, kun rekisterinumerokin alkoi samoin kuin hänen omansa.

Jos kerran noin pieni oppii erottamaan autot viimeistä piirtoa myöten yhtäläisyyksistä huolimatta, kannattaisi opettaa kaikki kasvit ja eläimetkin ihan oikeilla nimillä aivan pienestä pitäen. Näin ne opittaisiin ilman, että toinen huomaa, että tässä yritetään opetella jotain. Sen sijaan että sanoo: ”Tuossa on kukka” sanoisikin aina: ”Tämä on niittyleinikki, tuo on harakankello, tuolla lentää haukka”. Itsekin tunnen hyvin oikeastaan vain ne linnut, jotka minulle on aina sanottu nimeltä. Muut ovat vain lintuja samoin kuin kaikki autot, olivat ne mersuja tai peugeotteja ovat minulle vain erivärisiä autoja.

Onko kaikki maailmassa jo oivallettu

Aina kun keksii hyvän oivalluksen, onkin joku muu keksinyt ja sanonut sen aiemmin. Oikeastaan maailmassa ei tarvitsisi itse kirjoittaa tai tehdä mitään, kaikki on jo tehty valmiiksi. Kun olin lukenut Kaari Utrion Kiilusilmä feministi, (sisältää kolumneja eri vuosilta), oli melkein tunne kuin olisin itse kirjoittanut ne artikkelit. Niin samoilla linjoilla olen Utrion kanssa monista asioista, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Mutta nythän minun ei tarvitse kirjoittaa, kun joku muu on sen tehnyt. Utriolla on suoranuottinen tyyli sanoa asiat niin kuin ne ovat. Mutta totuudenhan hän vain sanoo, ei sellaisesta pitäisi loukkaantua. Kirjan ala-otsikko kuuluu: Eli miksi en enää matkusta junassa. Vastaus: siksi, että ihmiset junassa tulevat jatkuvasti haukkumaan kirjoitusten takia.

Minuun on tehnyt vaikutuksen myös Armas K. Baltzarin Sadeaika, joka kertoo kahden kehitysvammaisen rakkaudesta. Kirja on niin todentuntuisesti kirjoitettu, että voisi olla totta. Baltzar on harvinaisen suorapuheinen, aihe on todella vaiettu tabu. Ainakin minun tuntemieni kehitysvammaisten vanhemmat ovat kiukustuneet suunnattomasti siitä, että terveydenhoitoalan ihmiset ovat ottaneet puheeksi heidän kehitysvammaisen lapsensa seksuaalisuuden. Ja lapset ovat olleet tuolloin jo 20-40-vuotiaita.

Nyt olen lukenut myös Sabine Kueglerin Paluun viidakkoon. Kirja tuo esiin juuri sen saman asian kuin toissailtainen TV-ohjelmakin: Sademetsät hävitetään, kuivuus lisääntyy, alkuperäiskansoilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin häipyä ja muuttaa slummeihin.

Hallitusten ja metsäyhtiöiden ahneus on niin pitkällä, että esim. Länsi-Papuan ihmisiä otetaan kiinni ja tapetaan.
Sabine Kuegler on ryhtynyt taisteluun epäoikeudenmukaisuuksia ja raakalaismaisuuksia vastaan, siksi hän kirjoittaa tämän toisen kirjansa. Kirjoittaja ei ole kirjanteossa onnistunut mielestäni niin hyvin kuin ensimmäisellä kerralla Viidakkolapsen kirjoitettuaan, mutta hänen päätarkoituksensa on tuoda julki, mitä kaukana Euroopasta tapahtuu. Elämä muualla ei ole niin auvoista kuin ehkä luulemme. Eli kyllä maailmassa vielä on parantamisen varaa.

Ei pelkkä toimettomuus tuo onnea

Minulla on kummallisia harrastuksia ihmisten mielestä. Nytkin tulin juuri matonpesusta rannasta. Se jos mikä on tosi hyvää liikuntaa selälle, selvästi huomaa sen olevan notkeampi ja kivuttomampi. samasta syystä poljen töihin parin kilometrin matkan aina pyörällä, satoi tai paistoi. Ihmiset kyselevät aina: "Mitä sinä sinne itse änkeet pesemään, vie pesulaan, niin minäkin teen". Tai pyöräilystä: "Luulisi sinulla olevan varaa autollakin käydä töissä!"

Mutta itse pesemisessä on etuja: Ensiksi: Joka päivä puolen tunnin verran yhden maton pesua aamusta, käy aamuvoimistelusta. Toiseksi: näkee ihmisiä ja saa jutella, nytkin tuli selväksi, mitä kaikkea kunnan päättäjät ovat tehneet ja kuinka ne päin vastoin olisi pitänyt tehdä! Kolmanneksi: koska en siedä rannalla makailua - se on karmeata - saa tässä aurinkoa ihan saman verran ja ruskettuu tasaisemmin. Neljänneksi: näkee työnsä tuloksen: olen saanut jotain tänään aikaan, ja jos siltä tuntuu, voin loppupäivän viettää vaikka siestaa - niin kuin vietänkin.

Tänään siellä rannassa oli pari japanilaista turistiakin aamukävelyllä. Ihmettelivät kauheasti matonpesutouhua. Molempien piti saada kokeilla itsekin pesemistä ja sitten valokuvattiin tapahtumaa. Kaiken kruunasi vielä, kun sattui järvellä kulkemaan ohi iso saksalainen tankkilaiva, ja luotsivene rannasta lähti viemään luotsia laivalle. Siinä riitti näytelmää niin paikallisille kuin turisteillekin.

Nyt kun on heinäkuu alkanut, alkaa näkyä myös jos jonkinlaisia yksityisten pienveneitäkin. Vuosi vuodelta ne vain suurenevat ja suurenevat, oikein laivan kokoisia. Pakko mainita vielä, että kertovat ne, jotka venepaikkamaksuja keräävät, että melkein säännölllisesti on niin, että mitä isompi vene, sitä vaikeampi omistajan on maksaa venepaikkaa. Heidän taholtaan kuulee jos jonkinlaista haukkumista. Ilmeisesti on sitten niin, että tuo mahtava vene on hankittu huonoa itsetuntoa pönkittämään, jonkinlainen pippelinjatke. Vai onko todella niin, että kaikki rahat menivät juuri siihen veneeseen? Ei luulisi, venepaikka ei kai maksa kuin kympin!