O tempora o mores

Oi aikoja oi tapoja - O tempora o mores! Näin ovat sanoneet aina kautta aikojen kaikki sukupolvet. Näin kirjoitti joku myös edellisen jutun kommentissa, ja siitäpä sain kimmokkeen tähän tarinaan.

Minua on alkanut kiukuttaa eniten se, että joku sanoo: "Eihän sellaista voi sanoa, se on tanttamaista" tai "Mehän ollaan fossiileja, miten nuoret tähän suhtautuvat, jos me heille tästä asiasta puhumme", "Eihän sellaista enää nykyaikana jne jne". Tosiasia kuitenkin on, että perusasiat eivät maailmassa muutu miksikään, vaikka me vanhenisimme: Toiset ihmiset on otettava huomioon joka tapauksessa. Väkivalta ja varastaminen ei ole hyväksyttävää. Tietynlaiset käyttäytymissäännöt on joka tapauksessa oltava. Ja viina, tupakka ja huumeet ovat vaarallisia, olimmepa me niistä puhujat vaikka satavuotiaita.

Uskonpuute vain meinaa tulla aina välillä. Kun oppilas vetää heti ruokatunnin jälkeen valtavat chipsipussit, limsat, karkit, pizzat pulpetille ja alkaa murkinoida, on pakko asiasta mainita. Ja jos ei tavallisella äänellä puhuminen auta, asiasta nousee tietysti rähinä. Ja kuka on syyllinen, opettaja tietysti. Koulun terveellinen ja monipuolinen ruoka kun ei ole kelvannut, pitäähän oppilaan antaa syödä rouskuttaa tunnilla ja sekoittaa kaikki opetus.
Entäs sitten ne meikit. Oppilas ei näe nykyään enää mitään ihmeellistä siinä, että kumoaa kesken oppitunnin meikkipussin sisällön pulpetille ja alkaa paklata itseään. Nämä molemmat asiat ovat tapahtuneet tämän talven mittaan peräti lukiossa.

Ainahan ovat nuoret vastustaneet vanhempia ihmisiä, mutta urani aikana olen huomannut mm. sellaisen eron takavuosiin, että kun oppilaalle sanoi normaalisti jostain asiasta, hän ennen ymmärsi tehneensä väärin ja yleensä normaali puhuminen auttoi. Nykyään on paljolti sitä, että oppilas ihan oikeasti näyttää hämmästelevän, ettei maailmassa saakaan tehdä aina niin kuin hänelle juuri sillä hetkellä juolahtaa mieleen. Ja tietysti ne vanhat tantat ovat ihmisen elämän pilaajia!

Kaikki asiat näyttävän kulkevan maailmassa aaltoliikettä. Kun jossain asiassa mennään äärimmäisyyksiin, tulee vastaliike ja päin vastainen suuntaus hypähtää äärimmäisyyksiin. Eikö ennen vanhaan ollutkin niin, että papin lapsista tuli hulttioita ja sitä seuraava sukupolvi oli taas pappeja? Miksiköhän ei maailman asiat voi mennä tasaista kultaista keskitietä.

Antti Tuurikin on sanonut, että "Pohjanmaalla kaikki viisaus asuu vanhoos akoos". Tuo pitää minusta paikkansa muuallakin. Jopa entinen rehtorimme oli kuulemma sanonut jollekin, että hänen turvansa on meissä kokeneissa kollegoissa. Tietynlainen kuri ja tietyt tavat pitäisi aina pitämällä pitää, ja kasvatus alkaa jo kotoa. Ne eivät pysy automaattisesti, vaan niiden eteen on tehtävä työtä koko ajan. Vasta kokeneempana jatkuvan opastuksen ja neuvomisen merkityksen näyttää ymmärtävän.

Taas selvyyden vuoksi: kurittomuus ja kunniattomuus ei koske tietenkään taaskaan kaikkia. Suurin osa on kivoja ja ymmärtää, että yhteispelillä kaikki sujuu. Kirjoittamani asiat koskevat vain ihan poikkeustapauksia.