Minun pupuni lähtivät

Aamulla minua kohtasi yllä oleva näky, kun lähestyin koulua. Kyllä olivat oppilaat uskoneet, ettei heitetä makaronia tai riisiä lattioille. Mutta miten ihmeessä ne aina keksivätkin jotain vielä pahempaa. Jostain styroksilevystä olivat silpunneet pieniä muruja ja sitä heittelivät. Mutta koska se on niin tarttuvaa, sitä oli tarttunut eniten heihin itseensä, ja kuulemma homma jäänyt puolitiehen.

Oli siellä ruokaa kuitenkin lattioilla, kauran siemeniä. Karkitkaan eivät nykyajan yltäkylläisyydessä eläville ihmisille juuri kelpaa. Abit olivat ostaneet tammikuiselta Pietarin-matkaltaan rutkasti karkkia, mutta kyllä niitä roskien mukana meni haaskuuseen aika paljon. Vaikka nämä olivat minusta maistuvampia kuin vielä joku vuosi sitten saamamme pahat karkit, ja joita silloiset yläastelaiset vielä innolla keräsivät.

Iskulauseita oli seinillä tavalliseen tapaan, abiradio musiikkeineen kesti tunnin. Ei ollut mitään ruokotonta juttua, kuten joskus on saattanut olla. Kaikille jäi käsittääkseni melko hyvä mieli.
Auditoriossa oli vielä tunnin kestävä abishow erilaisine leikkeineen ja kilpailuineen. Oli myös peli, jossa pari opettajaa laitettiin soittamaan jonkinlaisella kitarantapaisella musiikkia. Yleisö saattoi seurata dataprojektorin kautta kappaleen edistymistä. En ollut ennen nähnyt sellaista peliä, mutta ei onneksi vieressä istunut oppilaskaan.

Meillä on tapana, että ykkösluokka siivoaa aina abien sotkut. Vasta iltapäivällä etäopetusta pitäessäni kuulin, että tuolla toisella paikkakunnalla siivoavatkin abit itse. Aina viisastuu. Jos joutuu itse siivoamaan, ei tee niin mieli roskatakaan. Meillä päin vastoin elää jonkinlainen koston kierre: "Kun kerran mekin jouduimme siivoamaan aikoinaan, saavat nykyisetkin ykköset siivota, ja vielä raskaimman jälkeen!"

No, ne ropinat on pidetty ja jäämme odottamaan huomista, uutta koettelemusten päivää.