Hygieniapassitko turhia?

Kerran eräässä puolalaisessa katukahvilassa istuessani minulla oli tilaisuus tarkkailla rinkelinmyyjän toimia. Myyjä oli vanha mummo, joka oli aamulla laittamassa myyntikojuaan kuntoon. Mummolla oli iso säkki täynnä rinkeleitä ja avattuaan säkin mummo aivasti. Ja suoraan säkkiin rinkeleiden päälle!

Kuvittelin monta vuotta tällaista tapahtuvan vain ulkomailla, mutta tänä kesänä kuvitelmani muuttuivat. Eräällä retkellämme istuimme tyytyväisinä ravintolassa, huom! Suomessa. Tarjoilijapoika kantoi sylissään isoa kasaa astioita ja tsiuh! Vaikka poika hieman käänsikin päätään sivuun, lensivät pärskeet kyllä suoraan lautasille. Ei minun tarvitse kai enää siihen ravintolaan mennä.

Ja mitähän kaikkea tapahtuu kulissien takana sellaista, mitä emme koskaan tulee tietämään? Opiskeluaikana melkein sata vuotta sitten olin eräässä baarissa töissä. Silloin ainakin oli tavallista, että ruoka-annoksiin laitettiin persiljaa koristeeksi. Olin aina syönyt persiljatkin, varsinkin kun ne ovat kuulemma rautapitoisia. Mutta täällä työskentelyn jälkeen loppui persiljansyöntini.

Baarin keittiössä oli pöydän kulmalla lasi, johon aina laitettiin persiljat, jotka tulivat koskemattomina edellisten asiakkaitten lautasilta. Siitä vain persiljat veteen juomalasiin ja seuraavan asiakkaan annosta koristamaan. Uusi asiakas puolestaan mutusteli persiljat tyytyväisenä.

Muinoin olin töissä myös eräässä kahvilassa. Kahvilaan tuli tietysti aamuisin laatikoittain tuoreita pullia. Kerran kokonainen laatikollinen pullia kulahti lattialle, ja sieltä kahvilavastaava käski nostella leivonnaiset myyntitiskille. Minusta se ei ollut reilua, sillä lattiakaan ei sattunut sillä hetkellä olemaan puhtaimmillaan. Mutta pomo vain huitaisi kädellään ja tuumasi, että eihän ne koristelut viinereissä miksikään menneet, joten myyntiin vaan.

Naurettavan tuntuista oli siihen aikaan ainakin se, kuinka asiakkaiden nähden käsiteltiin leipiä paperin kanssa, niin ettei käsin koskettu leipään. Ja muut leivonnaiset nosteltiin asiakkaalle pihdein. Mutta kulissien takana niitä siirreltiin ihan käsin, ei kukaan joutanut papereita etsiskellä.

Ovatkohan ajat muutuneet? Ties miten monta kertaa pizzakuskitkin ovat pyöritelleet ruokiamme kadullakin ja likaisin käsin niitä nostelevat takaisin laatikkoon. Jää vain arvailujen varaan.

Sätky takapuoleen

Kaikenlaista maailmassa on keksittykin: oppilaiden rangaistuskone. Tällainen kone on keksitty, että opettajan ei tarvitsisi tuntea vastenmielisyyttä pieksiessään ja rangaistessaan oppilasta. Eikä ole tietenkään kivaa sekään, jos opettajalle tulee piiskasta rakkoja käteen! Koneesta voi lukea lisää Juhan blogista.

Minä sen sijaan suunnittelin nuorena yläastetta opettaessani toisenlaista vekotinta. Opettajanpöydällä olisi ollut sähkötaulu ja siitä olisi lähtenyt sähköjohdot joka pulpettiin. Aina kun oppilas alkoi ryppyillä eikä toennut muilla keinoin, olisi vain tarvinnut painaa kyseisen oppilaan pulpettiin menevää nappia, ja oppilas olisi saanut sätkyn takapuoleensa. Ehkäpä olisi ruotsikin mennyt päähän paremmin.

Surströmming

Lähden tästä länteen päin viikonlopuksi, joten katselkaa sillaikaa videota, jossa avataan hapansilakka-purkkia (surströmming). Jossain päin Ruotsia hapansilakkaa vieläkin syödään, mutta haju on todella kuvottava. Silakka valmistetaan tynnyrissä pari viikkoa huoneen lämmössä,ja voi vain arvata, miten kalan siinä tilassa käy.

Hapansilakkajuhlia vietetään yleensä elokuussa, jolloin tulee ensimmäiset uudet silakat. Syödään, perunan, sipulin ja ohuen rieskan (tunnbröd) kanssa. Päälle on pakko ottaa väkevät huikat. Taitaa olla tapa säilynyt vain erikoisuutena turisteja varten.

Huuhaata

Minut on taas saatu houkuteltua johonkin huuhaahan. Millanin sivuilla oli linkki testiin, jossa saa kokeilla, kenen filosofin ja ajattelijan kanssa on eniten yhteistä. Testi on YLE:n sivuilla.

Tein testin jo jokin aika sitten, mutta en uskaltanut ilmaista, kenen kanssa ajatukseni olivat muka yhteneväiset, koska en tuntenut koko ihmisiä. Nyt olen vähän tehnyt tutkailuja ja voin paljastaa, että hämmästyksekseni joku buddhalainen mahayana-mestari Nagarjuna ajattelee 80-prosenttisesti minun tavallani. En jaksanut lukea sivuilta hänen ajatuksistaan ja filosofiastaan, mutta jos ne liittyvät sielunvaellukseen, niin en ole ainakaan sellaisen kannattaja.

Toinen henkilö oli Dietrich Bonheoffer, tulos 78%. Ihan mielelläni julistaudun hänen kannattajakseen, hän oli saksalainen pappi, joka vastusti natseja ja oli vastarintataistelija.
Kolmas "samoinajattelija" oli sveitsiläinen psykiatri Carl Gustaf Jung. Hän näytti olevan mm. sitä mieltä, että järjen korostaminen tieteellisen todellisuuskäsityksen myötä on johtanut ihmisen vieraantumiseen alitajuisista ja tiedostamattomista psyyken prosesseista. -Juu, kyllä tällainen ajattelu sopii minulle. Kaikkea ei aina tarvitse järkeillä ja selitellä ja todistella liikaa!

Kotimaisista henkilöistä olivat koneen mukaan Jukka Paarma ja Antti Tuuri lähinnä samoin ajattelevia. -Hyväksytään, viisaita miehiä, olen arvostanut aina kumpaakin. Mutta yllätyksekseni myös Ville Itälä oli listalla. Anteeksi kovasti, mutta häntä en ole oikein arvostanut, enkä nyt ihan menisi vannomaan, että samanlainen olisin. Mutta muistakaamme, tämähän olikin vain leikkiä.

Toisaalta, kyllä testi tietää: testin mukaan vieroksun eniten Anton Szandor LaVeyn ajatuksia. Ja oikeassa oli. Kun katsoin netistä, mikähän tyyppi se onkaan, niin satanisti oli. Hyvä, että tarkistin kaikki etukäteen ennen julkaisua. Jos tuollainen olisi ekaksi tullut, en olisi arvannut tätä kirjoitusta tehdä.

Munaa, mutta pitäisikö olla munatkin

Miehet opettajina alkaa olla sukupuuttoon kuollut kummajaisuus. Meidänkin opehuoneessa yleensä ruokapöydässä istuu pelkkiä naisia tai sitten suhde on yhden suhde kymmeneen.

Eilen oli kuitenkin oudosti siunaantunut ruokapöydän ympärille peräti kuusi miestä ja meitä naisia vain kaksi. Joku sitä alkoikin hämmästellen ihmetellä, miten on mahdollista. Siihen joku mainitsi meitä naisia tarkoittaen: "Mutta te olette ainoat, joilla on munaa!"

Näkyjä

Sain luetuksi Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty. Kirjailijan sisar on kuollut, ja kirjoittamalla tämän kirjan Härkönen työstää suruaan. Huomiotani kiinnitti parikin kohtaa. Eräs tuttava oli soittanut Härköselle ja kertonut nähneensä kuolleen kasvot sateella pisaroiden keskellä. Härkönen ei pitänyt tätä suurena ihmeenä, sillä ortodoksisessa uskonnossa kuulemma uskotaan, että kuollut henkilö ilmestyy tietyn ajan sisällä jollekin ei-läheiselle ihmiselle. ei kovin läheiselle siitä syystä, että tämä ei säikähtäisi.

Härkönen mainitsee useaankin otteeseen, kuinka hänellä on vahva tunne sisaren läheisyydestä, kuin tämä olisi ihan vieressä. Kolmen päivän kuluttua kuolemasta tämä tunne hävisi. Jälleen ortodoksit uskovat kuolleen sielun vaeltavan omaisten lähellä kolme päivää, minkä jälkeen lähtee pois.

Nykyihmiset säikähtävät tuollaisia puheita, sillä ihmiset mennä vouhkaavat ja hössöttävät, eivätkä pysähdy hiljentymään minkään asian äärelle. Minua myös hämmästyttää, miten kuolemaa pelätään yli kaiken. Itse en pidä noita tapauksia kovin ihmeellisinä tai outoina, sillä melkein kaikki, joiden hyvin läheinen ihminen on kuollut, kertovat samantapaisista kokemuksista. On myös paljon kirjallisuutta, joka valaisee tätä asiaa.

Nyt tuntuu kornilta alkaa puhua tässä yhteydessä kissasta, mutta minua hämmästytti taas jouluna näkyjä näkevä kissa. Jo kesällä kirjoitin samasta asiasta. Tällä kertaa samainen kissa makasi keittiön kaapin päällä sikiunessa. Yhtäkkiä se pomppasi pystyyn, katsoi silmät lautasen kokoisina jotain, pörhisti vähän turkkiaankin. Ja pian se alkoi kurottaa kaulaansa ja liikuttaa sieraimiaan haistellen. Ihan kuin siinä olisi seisonut joku, jota haistella, kuten kissoilla on tapana tehdä. Minä raukka vain en nähnyt mitään. Pian kissa rauhoittui, ei kai haissut seisoja millekään, ja heittäytyi uudelleen makuulle.

Vieraat pahimpia

Vieraat ovat ilkeitä ja pahoja. He piilottavat kaikki tavaramme. Heidän jäljiltään ei löydä mitään. Mieskin etsi paitaansa, joka tavallisesti lojuu tuolilla näkyvissä. Minäkin voin todistaa, että näin on. Mutta kun tuttava oli käynyt kahvilla, ei paitaa sen jälkeen enää löytynyt mistään. Vaatekaapin perimmäiseen nurkkaan oli joku sen tunkenut. Kaikkia muitakin tavaroita heillä on tapana piilotella. Pöydällä käden ulottuvilla olevat silmälasit, kynät, lehdet, kaukosäätimet ovat aina vieraiden lähdettyä kadoksissa.
Ja mitä "hienompia" ja epätavallisempia vieraita, sitä pahempia he ovat. Varsinkin ulkomaalaiset vieraat. He piilottavat kaikkia muitakin tavaroita kuin vaatteita ja pikkutavaroita. Eilenkin aioin alustaa monitoimikoneella isoa pullataikinaa, mutta laatikkoa, jossa tarvittavat osat olivat, ei tietysti ollut missään. Muistin, että se oli saatavilla vielä syksyllä ennen saksalaisen vieraan tuloa, koska kerran silloin leivoin, mutta sen jälkeen ei laatikkoa ole näkynyt. Yli puoli tuntia etsimme oikein kissojenkin kanssa sitä, kunnes viimein älysimme katsoa kuistinkin kaapin päälle, sen perimmäiseen nurkkaan. Sieltä viimein löysimme osat, ja pääsin pullan tekoon.
Kauhulla odotan taas jouluaattoa. Kun kuusi tuodaan sisään, alkaa kova mekkala ja meuhke, kun kuusenjalkaa ei oletettavasti taas löydy mistään. Sitähän ei voi etukäteenkään etsiä, kun emme sitä tiedä hävittäneemmekään.

Tänä aamuna sitten huomasin, että vierailla on tapana sotkeakin, varsinkin taas ulkomaalaisilla. Jynssäsin aamulla keittiön kaappien ovia ja ihmettelin, kuka ne on liannut, kun en minä ainakaan. Kysyin mieheltäkin, eikä hänkään kuulemma ole ovia sorkkinut. Tulimme siihen tulokseen, että juu, vieraathan ne. Juurihan minä ne marraskuussa ennen saksalaisen tuloa hyvin pyyhin, joten kyllä jäljet johtavat taas sylttytehtaalle.

Huonoja kuninkaita

Olipa kerran kuningas. Huono, sanoivat alamaiset. Liian kovaa kuria pitää, ylimielinen. Alamaiset pelkäävät, ei ota kuningas huomioon heitä. Ei kulje informaatiokaan.

Jäipä kuningas eläkkeelle, tulipa tilalle uusi. Huono, vaahtosivat alamaiset. Ei saa minkäänlaista kuria. Liian lempeä, silittää vain roistojen päätä. Vetää mattoa lähimpien alamaistensa jalkojen alta, ei kulje informaatio.
Kyllä se entinen oli kaikin puolin hyvä. Ei ollut hänessä vikaa.

Jäipä tämäkin eläkkeelle, tuli tilalle uusi. Huono, kaakattivat alamaiset. Tekeytyy liian tuttavalliseksi alamaistensa kanssa. Pistää nenänsä joka asiaan, on puolueellinen. Saattaa alamaisensa noloihin tilanteisiin naureskelemalla näiden vioille.
Mutta entinen se vasta hyvä olikin. Hoiti asiansa, piti järjestystäkin.

Kuoli kuningas. Valittiin tilalle uusi. Huono, pohtivat alamaiset.
Istuu kammiossaan, ei välitä alamaisistaan, kurista nyt puhumattakaan. Kylläpä oli mahtavan hyvä se entinen, kaikin tavoin. Kunniamerkki annettaisiin ellei olisi kuollut.

Rahatukkuja

Olin opettajakollegani kanssa Libanonissa. Kuvasimme toisiamme erään patsaan vierellä. Paikalle saapui joku paikallinen ”aamutakissaan” ja alkoi anella kollegaltani, että tämä opettaisi hänelle kieliä. Kollegani yritti estellä kaikin tavoin. Tilanne oli niin huvittava, että otin tilanteesta valokuvan. Tämän nähtyään paikallinen aamutakkimies tarjosi minulle kahtakymmentä euroa. Enhän mitenkään voinut ottaa tuollaista rahaa vastaan, jolloin mies kaivoi taskustaan toisenkin kaksikymppisen.

Estelyistä huolimatta mies jätti rahat kouraani. Paikalle saapui miehen tuttava, joka myös antoi minulle vastaan pyristelystä huolimatta kaksikymppisen. Kun siinä seisoin rahat kourassa, kurjan näköisenä, ohikulkevasta turistiryhmästä jokainen työnsi käteeni viitosen.
Juuri kun olin saanut molemmat kourat täyteen seteleitä, heräsin ja päästin kissan pihalle.

Eilen tuli puheeksi oppilaiden kanssa naapurikunta ja luokkaretket. Tulin kertoneeksi heille takavuosina sattuneen tapauksen, minkä takia kannan kaunaa vieläkin naapurikunnan opettajille.

Kyseisessä kunnassa järjestettiin kolmen lukion yhteinen urheilupäivä. Oppilaiden kanssa lähti kanssani kaksi muuta opettajaa mukaan. Kun saavuimme puoli kymmeneltä perille, meitä jäi jututtamaan yksi paikallisista opettajista ja sillä aikaa hävisivät kaikkien kuntien oppilaat ja opettajat kuin tuhka tuuleen. Meitä jututtanut ope lähti kaupassa käymään.

Lähdimme urheilukentälle, kun luulimme, että tilaisuus olisi siellä - ei ketään. Kävimme koululla, ei sielläkään ketään! Ei minkäänlaista tietoa, missä kaikki olivat ja missä tilaisuus järjestettiin. Kun kiertelimme keskustassa, ei sielläkään näkynyt missään ketään.

Meille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin mennä istumaan paikallisen ravintolan terassille. Istuimme siellä valehtelematta koko päivän! Tilasimme välillä ruokaa ja juomaa, viideltä viimein lähdimme käppäilemään kylille. - Tyhjää!

Seitsemäksi hiissasimme itsemme jälleen koululle, sillä silloin piti alkaman kaikkien koulujen yhteinen disko. Toisen naapurikunnan opettajat olivat laittaneet oppilaansa vähin äänin bussiin ja häippässeet maisemista. Isäntäkoulun opettajat olivat menneet kotiin, mikäli edes koko päivänä olivat paikalla olleetkaan.

Meidänkin oppilaat olivat kypsiä kotimatkalle ja olimme sitä mieltä, että lähtisimme, jääköön isäntäväki diskoon. Emme kuitenkaan uskaltaneet mitenkään jättää paikkakunnan oppilaita yksin valvomatta. Tarkoitus oli alun perin ollut, että me kolmen lukion kaikki opet valvomme yhteisesti diskon ja tutustumme näin toisiimme.

Kun kello tuli yksitoista illalla, tuli paikkakunnan vahtimestari sulkemaan ovia. Me kaadoimme turhautumisemme hänen niskaansa. Ikään kuin meillä ei olisi muuta hommaa kuin käydä naapurikunnassa valvomassa sikäläisten oppilaiden diskoa! Kyllä vahtimestari jonkin verran ihmettelikin, missä paikalliset opet luurasivat.

Kun kaiken tämän olin nyt oppilailleni kertonut, nousi esiin kaksi tärkeintä kysymystä. -Höh, miksi ette soittaneet kännykällä ja kysyneet, missä kaikki olivat.
Höh, höh, eivät ymmärrä nuoret, että ei silloin ollut kännyköitä. Asian selville ottaminen olisi vaatinut suhteettomia ponnistuksia. Oli helpompaa (ja mieluisampaa) vähän niin kuin luistaa - ja ihan rehellisesti.

Toinen kysymys oli heti: -Kuka teidät kantoi sieltä baarista?
Ymmärrän, että kysymys on huumorilla heitetty, mutta silti minua aina kismityttää, että Suomessa ei voi istua baarissa ilman, että siitä vedetään tietynlaiset johtopäätökset. Sitä paitsi kun minusta se ei edes ollut tämän jutun pointti.

Herää apina

Mieheni sai jo pari viikkoa sitten tällaisen tekstiviestin: ”Oliko hauskaa? Otetaanko uusiksi?” Aloin jo tietysti epäillä, että vieraat naiset laittelevat viestejä, ja mies vain ei ole ymmärtävinään, kuka niitä viestejä lähettelee.
Päivän kuluttua tuli taas teksti: ”Ellulle ensi sunnuntaina.” Nyt alkoi jo keittää, hyvä ettei rähinää syntynyt. Mietimme kuitenkin, miten Ellu meitä nyt luokseen kutsuu, vaikkei ole moneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sitten tuli puhelinsoitto, mutta kun mies vastasi, lyötiin puhelin kiinni. Seuraavana päivänä tekstiviesti: ”Herää apina!”

Tänään soi kännykkä, mutta miehen vastattua kuului vain: ”Ooh, oho!” ja puhelin lyötiin kiinni. Heti tekstari: ”Soita minulle!” Kun mies soitti takaisin, kuului: ”No vihdoinkin!” Eli vastaanottaja luuli kaverinsa viimein soittavan. Mutta kuultuaan miesäänen läimäisi puhelimen taas kiinni. Parin edestakaisen soiton jälkeen vasta suostui kuuntelemaan, mistä oli kyse ja huokaisi viimein vasta nyt ymmärtävänsä, miksi ei ole saanut kaveriaan kiinni.
Vielä nykyäänkin voivat puhelut ja tekstiviestit mennä näköjään väärään osoitteeseen, ainakin kun tallentaa kaverinsa numeron väärin.

Miksi mies ei korjannut väärinkäsitystä heti alussa?
Siihen on monta syytä. Heti ensimmäisen viestin jälkeen ei ollut tilaisuutta, sitten ei muistanut. Ja muutkin viestit tulivat aina jotenkin sellaiseen aikaan, ettei ollut mahdollisuutta vastata tai soittaa takaisin tai etsiä silmälaseja ja onkia tietoon numeron omistajaa. Sitä paitsi mieheni ei ole ekspertti kännykän käytössä. Häneltä on luiskahtanut saavuttamattomiin tärkeämpiäkin tekstiviestejä ja numeroita.

Kissa näkee näkyjä

Näkevätkö eläimetkin näkyjä? Ainakin tyttären toinen kissa näkee jotain, mitä me vajavaiset ihmiset emme näe. Jo pienenä se katseli olohuoneen lattialla kattoon ja pyöritti päätään melkein niskansa nurin taittaen, naukuen samalla näkemälleen. Aivan kuin katossa olisi kierrellyt joku tai jokin ja kissa seurasi sitä katseellaan. Me ihmiset emme nähneet kuin tyhjää, ei liioin toinen kissoista huomannut mitään, köllötteli kaikessa rauhassa.

Kerran tämä kissa nukkui keittiössä kaapin päällä. Yhtäkkiä se heräsi, nousi ylös ja häntä ja niskakarvat paksuina pörhisteli vastakkaiselle seinälle. Tiirailimme ja ihmettelimme mitä siellä oli, mutta emme nähneet mitään, ei edes kärpäsiä koska oli talvi, vain astiakaapit. Menin kissan eteen, mutta se kurkotti ohitseni nähdäkseen sen jonkin, mille pörhistelikin. Taaskaan ei toinen kissa reagoinut mitenkään.

Näitä kissoja ulkoilutetaan valjaissa. Ulkona nyt saattaa tietysti olla vaikka mitä, eläimiä pensaissa tai auto pörrää tiellä, ja niitä pitää säikkyä. Mutta kerran grillimökin ja pensasaidan välisessä pari metriä leveässä aukossa oli jotain, mitä kissa kammosi. Siitä ei kissa suostunut menemään, sähisi vain. Samalla tavalla kuin siinä olisi seisonut joku ihan nähtävillä, mutta me emme nähneet mitään.

Kissat ovat nyt seitsenvuotiaita. Vieläkin tämä kissa joskus seurailee olohuoneessa jotain, mutta ei enää pelkää eikä nau´u. Se on kai jo oppinut, että sellainen kuuluu asiaan. Minä vain toivon, että jos siellä jonkinlaisia olioita kulkee, ne olisivat hyviä, eivätkä pahoja.

Kesäistä harakanvarvaspostia

Postilaatikkooon oli taas tungettu joku ryppyinen paperipussi, jossa luki käsittämätöntä tekstiä. Käsittämätöntä, koska ajatus oli sekavaa, mutta myös harakanvarpailla kirjoitettua. Usein on sanomalehden nurkat kirjoitettu täyteen, joskus oikein ruutupaperille raapustettu milloin Matti Vanhasen naisjutuista, milloin Suomen sokerijuurikasviljelystä. Usein haukutaan paikallisia näkyvässä asemassa työskenteleviä.

Oppilaittenko tekosia? - Ehei! Eivät he sellaista tee, eivät ainakaan minua ole koskaan vainonneet. Vaan tällaisella pienellä paikkakunnalla on paljon niin sanottuja kylähulluja, jotka puhuvat itsekseen, jopa meiskaavat ja tappelevat itsensä kanssa kulkiessaan. Tämä postilaatikoihin kirjoittelija ilmestyy kuin tyhjästä keväisin ja kirjoittelee ihmisten postilaatikoihin. Mikään kielto ei auta, hän elää itse asiassa omassa maailmassaan.

Kerran oli jopa oppilaan aine mennyt roskiin tuon kirjoittelijan takia. Mieheni oli taas nähnyt postilaatikossa täyteen kirjoitetun ruutupaperin ja luuli kyseisen henkilön sepustukseksi, rypisti paperin ja heitti roskalaatikkoon. Aikojen kuluttua alkoi oppilas kysellä ainettaan takaisin. Minä väitin, etten ollut sellaista nähnytkään, niin kuin en ollutkaan. Oppilas kivenkovaa väitti tuoneensa postilaatikkooni. Kun asiaa kotona ihmettelin, selvisi tilanne, ja kaivoin paperin roskista, suoristin ja korjasin virheet. En palauttaessani iljennyt oppilaalle sanoa, missä paperi oli ollut, vaan syytin lehdenjakajia, jotka tukkivat lehdet laatikkoon katsomatta, mitä siellä ennestään on.

Kärä ope

Minulle on tullut taas uusi outo vika. Kun kirjoitan tietokoneella, vaihtaa kaksi kirjainta melkein joka sanassa paikkaa. Usein kun pitäisi kirjoittaa ruotsin, tuleekin rutosin. Ja tämä sattuu minulle, joka olen ollut aina niin tarkka oikeinkirjoituksesta. En ole muuten huomannut samoja virheitä (ainakaan vielä) käsin kirjoittaessani. Myös kirjaimia puuttuu, varsinkin jos samaa kirjainta pitäisi tulla kaksi peräkkäin, ellei niitä sitten tule kolmea samanlaista.

Hämmästyttävää on myös, että a-ä ja o-ö tulevat joskus toistensa paikalle, vaikka ne ovat näppäimistöllä etäällä toisistaan. Tämä on minusta peräti mielenkiintoinen seikka, sillä oppilaittenkin aineissa on hyvin tavallista, että oppilas laittaa a:n päälle pilkut, vaikka hän periaatteessa tietää, miten sanan kuuluu olla. Varsinkin ruotsin infinitiivit ovat aina ä:llisiä hyvilläkin oppilailla: tala=tälä tai sätta=sättä, samoin ruotsin monikon adjektiivin a:t saavat pilkut: lätta=lättä. Kerran sain Ruotsista joltain oppilaalta postikortin, johon oli kirjoitettu alkuun: Kärä Kirsti! Olin pitkään käärmeissäni, kun luulin, että oppilas tarkoitti, että olen jollain lailla kärttyinen tai käreä ja kireä, kunnes käsitin, että hän tarkoittikin: kära eli peräti rakas.

Kirjoittamieni virheiden määrä sen kuin lisääntyy. Edellisestä postauksestakin olen jälkikäteen huomannut ainakin pari virhettä. Jos selitellä halutaan, on yksi syy ainakin tekstin pienuus, en tahdo nähdä. Taikka siis tahtoisin kyllä, mutta kun en vain näe.

Jos työt loppuvat lukiosta ja joudun joskus hakemaan uutta työpaikkaa, näyttäisi hakemuksen alku varmaan tällaiselta:
Olen kinostunut internetissä olesta rutosin ja sakasan pettäjän pakasta.

Rumppaamiseks männöö

Ihan aluksi: arvaa, mikä kukka viereisessä kuvassa! Vastaus jutun lopussa.

Tällainen keskustelu käytiin meillä tänä aamuna:
Minä: -Se Marja jo tulee tänä iltana.
Mies: -Jaa mistä?
-No mistä minä sen tietäisin.
-Sinähän se olet tilannutkin, pitäisi sun tietää.
-En minä mitään tilannu ole, sovittiin että tänä iltana.
-Eihän sulla ole vielä pakastinkaan tyhjennetty ja pesty.
-Mitä tässä nyt pakastimella tehdään?
-No jos marjoja jo kerran tulee!
-Jaa, vai niin.
-Hah hah haa, häh häh hää.

Usein mietin, olenko minä saanut omituisen yksilön mieheksi, kun joka lauseesta pitää vääntää vitsiksi ja tahallaan ymmärtää väärin. Ilmeisesti se on kuitenkin yleismaailmallinen ilmiö, koska siitä käytetään Savossa nimitystä toisen "vejättäminen", joku vejättää toista tahallaan. Pohjalaiset sanovat samasta asiasta, että miehet "huudattavat" naisia tahallaan.

Miehet ovat myös yks´oikoisia. Jos jotain on vaikkapa sivumennen sovittu, sitä ei käy mitenkään vaihtaminen tai muuttaminen, vaikka lopputulos olisi vaihtamalla parempi:

Minä: -Menisinköhän minä kauppaan?
Mies: -Eihän sitä vielä tiedä, senhän näkee vasta sitten, kun olet tullut, olitko siellä vai et.
-Minäpä taidan ostaa jauhelihaa.
-No eikö me juuri aamulla sovittu, että tehdään kalakeittoa, sitä ei nyt enää vaihdeta!
-Mitä väliä sillä on?
-Rumppaamiseks männöö! Nyt tehdään kalakeittoa ja sillä siisti!

P.S. Kuva on kuusen kukasta eli emikukka kuusen latvasta.

Minä en vain pääse eläkkeelle

Nyt minusta on kait sitten tullut vanha. Rehtori nimittäin pyysi eilen muistelemaan jotain hauskaa tapahtumaa urani alkuajoilta. Ei suostunut mainitsemaan, mihin tarkoitukseen. Olisi hänen kyllä pitänyt kysellä nuoremmilta, sillä minä olen jo niin vanha, etten siksi muista mitään!

Yksi vanha tapaus pitänee kertoa tässäkin. Jo edesmennyt yläasteen äidinkielen lehtori oli persoonallinen henkilö. Hän oli kerran kysynyt joltain erittäin kalpealta pojalta, miten tämä oli niin huonovointisen näköinen. "Oletko yrittänyt käyttää edes vitamiineja?" -"Kyllä minä olen tuota Belmontia yrittänyt käyttää", poika vastasi. "No sepä hyvä", oli opettaja huokaissut.

Vanhuudesta puheen ollen. Minulla on nytkin vielä lähemmäs kymmenen työvuotta jäljellä (valitettavasti). Mutta jo yli kymmenen vuotta sitten eräs entinen oppilaani, tyttäreni luokkatoveri, tuli meille käymään. Muina miehinä hän kysyi ihmetellen, enkö ole vielä eläkkeellä. Kauhistuin ja hämmästelin. Mutta ei se vielä mitään. Meni siitä muutama vuosi ja samainen entinen oppilas tuli taas tytärtäni tervehtimään tämän käydessä kotona. Nyt hän riemastui: "No nyt sinä varmaan olet jo eläkkeellä!"

Älkää vain luulko, että asia tuohon jäi. Siitä kului taas muutama vuosi ja tuo oppilas oli vaivihkaa tyttäreni luona käydessään kysellyt: Kai se äitisi nyt jo eläkkeellä on! Tuosta on kulunut jo muutama vuosi, joten kohta kai alkaa taas kysely.

Vuorosanat sekaisin

Kun kerran koulussa ei järin ihmeitä tapahdu, kerronpa lapsenlapseni Aatun sanomisia. Hän on nyt kohta 2½-vuotias.
Aatu lähti äitinsä kanssa Eevin 2-vuotissynttäreille. Äiti antoi Aatulle paketin ja neuvoi: "Anna paketti Eeville ja sano: Paljon onnea. Sitten Eevi sanoo: Kiitos."

Koko automatkan Aatu oli hokenut: Minä annan lahjan ja tanon paljon onnea ja titten Eevi tanoo kiitos.
Perillä kumpikin lapsi oli seissyt vastakkain sanomatta mitään ja lopulta Aatu oli heittänyt lahjan lattialle. Äitinsä kysyttyä, mitä pitikään sanoa, Aatu oli vastannut: kiitos. Menivät hieman vuorosanat sekaisin.

Kotimatkalla Aatu oli koko ajan höpöttänyt: Minä annoin lahjan ja tanoin: Paljon onnea ja Eevi tanoi: Kiitos.

Onkohan siellä ketään miestä

En ole feministi, rasisti, ihmisvihaaja enkä mikään muukaan, mutta eilinen puhelinsoitto kouluun sai vereni kiehumaan.

Minulle oli jätetty soittopyyntö. Kun soitin kyseiseen numeroon, miesääni sanoi etsivänsä miestä. Ajattelin, että homoko siellä soittaa ja sanoin etten valitettavasti voi auttaa. Sanoi kuitenkin etsivänsä miestä erääseen projektiin. Kun toistuvasti ilmaisin, etten ole mies, hän sanoi kyllä ymmärtäneensä, että olen nainen. Mutta hänellä kuulemma on tuollainen hauska (!!!) tapa ilmaista itseään "Minä nyt olen tällainen ..." ja sitten hän käytti jotain vierasperäistä sanaa, jonka olen unohtanut.

Soittaja oli kuulemma jollain tv-kanavalla töissä ja kyseli minulta abien ryhmänohjaajana, olisiko minulla tietoa, olisiko abeissa muutama toimelias mies yhteistoimintaan hänen kanssaan. Kun muistelin abeja, tuli mieleeni enimmäkseen vain tyttöjä, sillä ei siellä niitä poikia niin paljoa ole olemassakaan. Pahoittelin, että suurin osa on tyttöjä, mutta hän sanoi, että tytötkin käy. Tämä hänen ärsyttävä puhetapansa oli taas tehnyt tepposet.
Itse asiassa jo arvasin hänen tarkoittavan henkilöitä yleensä, mutta miksi ei voinut sanoa heti, piti tahallaan ärsyttää väsynyttä ihmistä työpäivän päätteeksi. Olisikohan vaikka sovinistisika, kun ei voi puhua ihmisistä kuin miehinä!

Kauhistun jo kertoessani - horresco referens

Tiesitkö mitä englannin sana bucket tarkoittaa? Tietysti tiesit! Kaikkihan sen tietävät! Siis kaikki muut paitsi minä.

Järkytyin sydänjuuriani myöten, kun hiljattain sain tietää, että bucket on ämpäri. En niinkään sen takia, etten sitä tiennyt. Englannissa on vielä monta muutakin sanaa, joita en ole koskaan kuullut, mutta että Hyasint Bucket sarjassa Pokka pitää onkin Hyasint Ämpäri! Ei ihme, että Hyasint muistaa korjata ääntämisen. Kyllä minäkin niin tekisin.

Vielä enemmän järkytyin, kun tein pienen kyselykierroksen perheeni ja tuttavieni keskuudessa ja selvisi, että sellaisetkin, jotka eivät ole koskaan englantia lukeneet, tiesivät tuon ämpärijutun – jopa oppilaat. Ja minähän olen sentään aikoinani lukenut kaksi ja puoli vuotta lukiossa englantia. Mutta Anna-Liisa Sohlbergin ansiokkaassa englannin oppikirjassa Friends across the Sea ei puhuttu mitään ämpäreistä. Enkä ole ymmärtänyt tarttua sanakirjaankaan. Englannin sanat nyt vain eivät näytä siltä, että niillä olisi jokin merkityskin.

Järkytys oli suuri myös siksi, että olen kieltenopettaja, enkä asiaa tiennyt. Minunhan pitäisi tietää kieliasiat. –Vai pitäisikö? Ainakin joidenkin mielestä kyllä. Joskus takavuosina ihmiset toivat minulle jos jonkinlaisia englanninkielisiä käyttöohjeita käännettäväksi ja katsoivat minua oudosti, kun sanoin, etten osaa englantia. ”Miten niin, sinähän olet kielten opettaja, kaikkihan englantia osaavat!” oli vastaus. Hämmästyttää vain, miten nuo kysyjät olivat jääneet noiden ”kaikkien osaajien” ulkopuolelle.

Muuten, en minä osaa tsekkiäkään, vaikka olen kieltenopettaja.

P.S. Kuvassa kissan tassun jäljet. Kumpikin jälki osoittaa eri suuntaan.

Susia ja karhuja

Viikolla luki lehdessä, että erään talon pihamaalta ei aamulla ollut löydetty koiraa, vaan tyhjä ketju. Sudet olivat yöllä syöneet koiran. Kokonaan. Tämä vain viidentoista kilometrin päässä kirkolta. Vanhemmat olivat heti tilanneet pienelle koululaiselleen kunnalta "karhukyydin", mikä tarkoittaa sitä, että lapsi haetaan kotipihasta asti, jolloin ei tarvitse kävellä päätielle koulukyytiä odottamaan.

Pari viikkoa sitten oli niin ikään syöty koira ketjustaan, vain pää oli jäänyt ketjun viereen. Tuollekaan talolle ei ole kirkolta kuin kymmenen kilometriä.
Minua kauhistuttaa ajatus avuttomista koirista rimpuilemassa ketjuissaan. Ja vielä hirvittää sekin, että kaikki tämä tapahtui juuri sillä alueella, jolla meilläkin oli kesällä mökki vuokrattuna. Enpä arvannut muutama viikko sitten kanttarelleja etsiessäni, että sadan metrin päässä siitä paikasta vierailisi susia muutaman viikon kuluttua. Ties miten silmät kiiluen ne minuakin ovat tiirailleet jostain pusikosta.

Keväällä kouluavustajamme, joka asuu tuolla samalla suunnalla, joutui pysähtymään keskelle tietä kouluun tullessaan, kun tietä ylitti kolme karhua. Täällä sitä eletään petojen kanssa, mutta annapa olla jos joku pääkaupunkiseudulla vain luuleekin nähneensä karhun tai suden, on heti valtava jahti meneillään.

Olen itsekin nähnyt karhun, mutta sitä ei meinaa kukaan uskoa. Siitä on kylläkin aikaa jo ainakin kymmenen vuotta. Olin koiran kanssa kirkonkylän pururadalla lenkillä, kun mutkan takaa suoralle tultuani näin jonkun menevän pururadalta pusikkoon. Ihmettelin valtavasti, mikä se oli. Mieleeni ei mitenkään tullut, että se olisi karhu. Vaikka olen vanhaksi elänyt, en ollut vielä koskaan kuullut, että susia tai karhuja ylipäätään onkaan edes Suomessa, paitsi ehkä jossain Lapin kairoilla. Ainut, miksi saatoin kuvitella metsään menijän olevan, oli ihminen. Mutta kukaan ei käyttäydy sillä tavalla. Aivoissani menijä näytti papinkaapuun pukeutuneelta. Mutta tiesin, ettei sellainenkaan ole mahdollista.
Vasta kun siitä parin vuoden kuluttua ihmiset rupesivat havaitsemaan karhuja paikkakunnalla ja samoissa metsissä kuin minäkin olin ollut, ymmärsin, että minäkin olen nähnyt karhun ihan 50 metrin päästä ja tietämättäni. Koiran kanssa paikalle tultuani oikein yritimme kurkkia pusikkoon, mutta mitään ei kuulunut, ei näkynyt, vaikka seutu oli aika aukeata. Kukaan ihminen ei pääse niin hiljaa kulkemaan.

Huvittava sattuma on sekin, että kirkkoherramme nimi on Ursin, ja karhu on latinaksi ursus. Kun miehelleni olen kertonut tätä tapahtumaa ja sanonut, että olio näytti papinpukuiselta ihmiseltä, naureskelee mies, että olen nähnyt Ursinin turkki päällä metsässä hiiviskelemässä.