Surströmming

Lähden tästä länteen päin viikonlopuksi, joten katselkaa sillaikaa videota, jossa avataan hapansilakka-purkkia (surströmming). Jossain päin Ruotsia hapansilakkaa vieläkin syödään, mutta haju on todella kuvottava. Silakka valmistetaan tynnyrissä pari viikkoa huoneen lämmössä,ja voi vain arvata, miten kalan siinä tilassa käy.

Hapansilakkajuhlia vietetään yleensä elokuussa, jolloin tulee ensimmäiset uudet silakat. Syödään, perunan, sipulin ja ohuen rieskan (tunnbröd) kanssa. Päälle on pakko ottaa väkevät huikat. Taitaa olla tapa säilynyt vain erikoisuutena turisteja varten.

Virossakin kannattaa käydä

Neljän päivän Viron-matka on koettu ja eletty. Kohde oli Rakvere, noin 100 km Tallinnasta itään. Käyntikohteita olivat kolme kartanoa lähiympäristössä. Kaikki erilaisia, hienoja, restauroituja, omalla tavallaan mielenkiintoisia. Oppaan mukaan on olemassa sanonta, että Virossa on niin paljon kartanoita, että jos istuu pilvenreunalla ja sylkäisee alas, aina osuu jonkin kartanon päälle. Kartanoita on satoja. Kuvassa vain yksi, Palmsen kartano (pikkukuva oikealla). Kannattavia käyntikohteita.

Rakveren vanha nimi on Wesenberg. Keskikuvassa yleisnäkymä kaupungista. Tarvaspään linnoitus ja sen ympäristössä vasemmalla ylhäällä ruohonleikkurit täydessä toiminnassa. Kaupungin 700-vuotisjuhlan kunniaksi on linnan lähelle pystytetty valtava pronssinen Tarvas-patsas, Tarvas tarkoittaa alkuhärkää. Härän palleja käyvät nuoret morsiamet silittelemässä, taikakaluina pitävät. Härän pystyttämiseen ovat suomalaisetkin lahjoittaneet rahaa. Patsaan jalustassa on kymmenittäin mm. tunnettujen poliitikkojen nimiä lahjoittajina.

Yhdellä retkellä näimme pohjoisrannikolla Ontikan vesiputouksen, joka on Viron korkein vesiputous. Aioin mennä portaita alas, mutta kun satuin vilkaisemaan ympärilleni, tuntui kuin olisin ollut keskellä Suomen pelkokerrointa, joten käännyin kiireesti takaisin.

Aqua Spa -kylpylähotellia voin suositella tältä istumalta. En vain etukäteen tiennyt, milloin retkiltä palataan, joten en arvannut tilata etukäteen hierontoja, jalkahoitoja, manikyyrejä jne. Mutta riitti tuota ohjelmaa muutenkin. Retkien jälkeen palloilimme ostoksilla ja kaupunkia katsellen.

Illat istuimme erilaisissa saunoissa hoidellen väsyneitä jalkoja ja uimme erilaisissa altaissa ja liotimme itseämme porealtaissa, toisin sanoen keitimme mummoja, kuten joku on myös asian ilmaissut. (Kypsää tuli). Suolasauna, aromisauna, ja muut tekivät oikein hyvää, paitsi että toinen aromisauna tuntui niin kylmältä, että melkein piti hakea turkishuppari päälle. Sellaisen muuten jouduin ostamaan Rakveresta, kun oli kylmempi sää kuin Suomessa ja oli liian kevyttä matkavaatetta mukana.

Ja mitä siellä muuta oli? -Vaikka mitä, mm:
-hyvää ruokaa joka paikassa, hyviä leivoksia, hyviä lättyjä.
-Valtavia vuoria, jotka kiinnittävät huomiota tasaisessa maisemassa. Ne ovat tulikiven louhimisjätteitä: valkoiset vuoret tulikivestä erotettua kalkkikiveä, mustat tulikiven palamistuhkaa.
-Hanhien invaasio. Paikoin taivas kirjavana lintuauroista. Pelloilla myös valtavasti hanhia, mitä paikalliset eivät niin rakasta; linnut syövät kaikki kylvetyt siemenet.
-Kevätesikot ja keltavuokot kukkivat joka paikassa, siis luonnossa.
-Näimme myös Viron ainoan naisluostarin, jossa hieno kirkko, mahtava puutarha ja ennen kaikkea komeat nunnien kokoamat polttopuukeot, jotka näkyvät alla olevassa kuvassa keskellä.
-Ja kaikkea muuta. Menkää itse kokemaan! Linkki viron kielellä.

Pikakäynti Viipurissa

Pietarin-matkalla oli ensimmäinen ruokapaikkamme Viipurissa Cafe Siesta Torkkelinpuiston toisessa päässä. Se on venäjänopen tuttavien ylläpitämä kahvila, yksi viidestä. Tuttavien tapaaminen oli sydämellinen. Venäläiset ovat erittäin vieraanvaraisia ihmisiä, ja pöydässä oli heti ruoat ja konjakit. Paitsi meille muille pelkkää ruokaa ja normaalisti maksusta, mutta venäjänope sai erikoiskohtelun.

Kävelimme ruuan jälkeen Torkkelinpuiston toiseen päähän, jossa pyöreä torni, kauppahalli ja tori. Hiljaista, ei missään ketään. Paluumatkalla oli pari kauppiasta torilla ja kauppahallissa osti joku kristallia ja teekaluston, itse ostin teepussin alusia tuliaisiksi. Teekalustot ovat uskomattoman kauniita ja edullisia, teki mieli itsekin ostaa, mutta minulla on sellaisia jo kaksikin.

Puiston varrella on myös Alvar Aallon suunnittelema kirjasto, pihassa hirvi. Erikoisuutena pääsimme näkemään Siesta-kahvilan isännän uutta rakennustyömaata. Hän rakennuttaa uutta ravintolaa, mutta kaivauksissa oli löytynyt vanha keskiaikainen rakennelma. Omistaja aikoo säilyttää tämän jotenkin uuden rakennuksen yhteydessä. Kävimme myös omistajan ensimmäisessä kahvilassa, erittäin pienessä ja vaatimattomassa kuppilassa.

Kaupunki on tosi viihtyisän tuntuinen, suomalaisen oloinen. Siistiä, taloja kohennettu, paljon on muuttunut. Tulomatkalla ruokailimme jossain ravintolassa, joka on suomalaisten suosima, näytti yhden ryhmän jälkeen tulevan heti toinen. Ruoka maittavaa, paitsi että minulle tuli väärää eläintä: tilasin kanaa, mutta sain porsasta. Asioiden jouduttamiseksi en ruvennut ruikuttamaan, vaan söin suihini.

Kuinka oli ennen?
Viipuri näytti ennen silmissäni aina vähän rähjäiseltä ja ränsistyneeltä, mutta silti viehättävältä. Kävin siellä ensimmäistä kertaa joskus parikymmentä vuotta sitten. Tuolloin tyttäreni olivat teini-ikäisiä ja innostuivat myymään kaikki meikkinsä ja sukkahousunsa. Rahat tuhlasivat ties mihin turhuuteen. Linnassa käydessä kallioilla poukkoili koko ajan perässämme kerjääviä pikkupoikia: Anna purkkaa, anna kynä! Kauppatorilla vaihtoivat kristallit ja alushousut omistajaa. Pellavaliinoja, luutia ja koreja ostin kassikaupalla ja kannoin selkä vääränä, ja silti pursusi ruplia joka taskun reiästä. Tunsin itseni miljonääriksi mitä häpesin, kun vanhat hampaattomat mummot yrittivät henkensä pitimiksi myydä itse neulomiaan liinoja.

Nyt tuo kaikki on poissa. Viipuri on kuin mikä tahansa eurooppalainen kaupunki. Siellä ei koe enää mitään eksoottista ja erilaista. Poissa ovat myös ankeat haisevat ruokakaupat, joissa keikkui hyllyllä vain yksi rasvainen makkara ja suolakurkku- ja kalasäilykkeitä pölyn keskellä. Ei, mitään erilaista et pääse enää kokemaan!
Linkki, jossa tutustut Viipuriin virtuaalisti.

Outouksia

Viime kerralla kirjoitin Pietarin hienouksista. En kerro niistä enempää, koska niistä voi lukea matkaoppaista, kirjoista ja internetistä. Nyt on erikoisuuksien ja outouksien vuoro.

Jos seurataan kuvia ylhäältä vasemmalta lähtien järjestyksessä:
-Venäjällä on edelleenkin mahdollista, että ihmiset pitävät villieläimiä. Monet pitävät juuri siksi, että ihmiset maksua vastaan saavat kuvata. Huom! Itse en maksanut, kuvasin siivellä kun vieressä olevaa lasta kuvattiin karhunpennun kanssa. Näin myös apinoita samaa tarkoitusta varten. Ei ollut karhunpentu ainakaan tyytyväinen, se ärisi aina, kun mies nosteli sitä parempiin kuvausasentoihin, ja päästi oikein vetelät ruikulit peräpäästään. Johan kaikkosivat turistit.

-Tuo karhunkuvauttaja oleskeli samalla sillalla, jossa oli kymmenittäin hääpareja. Hääparit kuvauttavat itseään tietyillä paikoilla kaiken hyörinän keskellä ja suutelevat sillalla. Sillan kaiteeseen on kiinnitetty munalukkoja ja avain heitetty kanavaan, symboloi ikuista rakkautta. Oli outo tunne olla mukana ihmisten häissä! Valtavasti oli limusiineja, joilla hääparit jatkoivat matkaansa.

-Erikoisuus yleensä ulkomailla on käydä hautausmailla. Venäläiset hautausmaat ovat erittäin koristeellisia, valtavasti kukkaseppeleitä, nykyään paljon muovikukkia. Hautaristissä on useimmiten myös vainajan kuva, usein myös penkki ja tuolit, jonne sukulaiset tulevat eväineen muistelemaan vainajaa. Näin vainajakin pääsee osalliseksi kemuista. Kävimme Smolensikin hautausmaalla, jossa outoa oli myös nuotio, jota ei kukaan näyttänyt vartioivan.

-Ylhäällä oikealla oleva kuva yrittää esittää valtavaa puistoa, jossa kymmenittäin ellei sadoittain ihmisiä talkoilla haravoimassa. Kun puisto on yhteinen, sitä myös hoidetaan yhdessä.

-Alhaalla vasemmalla busseja, joilla näyttää olevan keltaiset sarvet, oikeasti peilejä. Yhä siis löytyy tällaisia pieniä ihmettelyn kohteita maailmasta.

-Pietarissa on paljon kanavia ja siltoja. Nevan sillat nostetaan yöllä pystyyn, että laivat pääsevät kulkemaan. Tuolloin liikenne joen yli on poikki kolmisen tuntia.

-Myös vessat alkavat olla maailmalla erikoisia, nehän ovat kohteita, joissa turistit eniten vierailevat, kannattaa siis panostaa sisustukseen.
-Myös ruoka kannattaa tarjota erikoisilta lautasilta.

Vielä asioita, joista ei ole kuvaa:
-Monissa kerrostaloissa on joka huoneistossa nykyään ilmalämpöpumput. Hauskan näköistä, kun jonkin kerrostalon koko seinä on ulkoapäin täynnä ilmalämpöpumppuja.

-Monille metro oli suurin elämys, joillekin ihmis- tai autopaljous. Joku hämmästeli talojen määrää!

-Mieliinpainuva oli myös ruoan hidas tulo ravintoloissa. Meitä oli kyllä yli kolmekymmentä henkeä, mutta vaikka joihinkin paikkoihin oli etukäteisvaraus, kesti ruoan tulo silti.

-Monille jäi mieleen museoiden ja palatsien vahtien varoitukset, joku sai jopa neljäkin huomautusta. Kiellettyä oli mm. liian lähellä tauluja seisominen, veden juominen taidemuseossa, käsirasvan laittaminen käsiin, salamalla kuvaaminen. No, nämä ovat kylläkin yleismaailmallisia kieltoja.

-Vaikka venäläiset puhuttelevat kaikkia ihmisiä teititellen, saattavat he kuitenkin ärhennellä vieraillekin ihmisille. Joku näki kirkossa, miten jonkun hartaan rukoilijan kännykkä soi, ja vieressä rukoillut ärhenteli: Teidän kännykkänne soi jo toista kertaa#!¤

Huomenna kirjoitan Viipurin ihmeistä.

Loistoa

I´m back! Pietarin loistosta olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa, mutta tässä vain kollaasi muutamasta kohteesta. Kommenteissa joku tunnustautuu ennakkoluuloisiin. En tiedä, mikä on syy ennakkoluuloihin, mutta voin vakuuttaa syvällä rintaäänellä, että ei ole syytä pienimpäänkään ennakkoluuloisuuteen Pietarin kohdalla: ruoka on hyvää, ruokapaikkojakin jo tarpeeksi joka makuun, jopa mäkkäreitä nirsoille. Itse asiassa valitettavaa, sillä missään ei juuri enää koe mitään erikoista ja kummallista, sillä maailma yhtenäistyy.

Siisteys on huippuluokkaa, kadut ovat nuoltuja roskista ja pölystä ainakin keskustassa, jota riittää muuten kilometrikaupalla. Siisteydestä ei voi puhuakaan mm. Helsingin kohdalla. Anteeksi vain taas, mutta missään en ole aikoihin nähnyt niin paljon sotkua ja vessaan kuuluvaa tuotosta kuin Helsingissä. Jos minulla itselläni on ennakkoluuloja jotain paikkaa kohtaan, se on juuri Helsinki, eivätkä ne ennakkoluulot yleensä ainakaan häviä Hesassa käydessä.

Taloja, kirkkoja, palatseja ja muita nähtävyyksiä on korjattu ja ehostettu Pietarissa aivan valtavaa vauhtia. Joku tuttavani vertasi Pietaria Roomaan. Itse sanoisin, että Roomassa alkaa näkyä rapistuneisuutta, Pietarissa se alkaa hävitä. Vertaisin Roomaan myös yleistä katuvilinää ja ihmisten käyttäytymistä. Roomassa sai pelätä koko ajan taskuvarkaita, Pietari on käymistäni paikoista kaikkein rauhallisin. Missään en tunne olevani niin rauhassa kuin juuri siellä. Mistä vielä pitää poistaa ennakkoluuloja? Täältä pesee!

Turistin kuuluu Pietarissa tutustua kulttuuriin, niin mekin: Jusupovin palatsissa operetti, Eremitaashi, Menshikovin palatsi, venäläisen taiteen museo, jopa huvipuisto. Nähdyiksi tulivat myös Kristuksen ylösnopusemuksen kirkko (kollaasissa oikealla alhaalla) ja Smolna (keskellä) sekä erinäinen määrä muita paikkoja, Palatsiaukiolta keskellä alhaalla. Vasemmalla alhaalla vielä jäälauttoja Nevassa, taustalla kaukana taitaa olla isokupolinen Iisakin kirkko. Keskellä ylhäällä hiljattain avatun tavaratalon sisääntuloaulan näkymää. Oikealla ylhäällä yksi mahtavista lukuisista palatseista. Aivan hengästyttää luetellakin sitä kullan, aarteiden ja koristeiden määrää, jota kaupungissa on.
Paljon kuvia myös täällä.
Pietarin Web Cam. Tässä toinen web cam.

Oppilaat sekä muut matkalaiset olivat ikionnellisia, että tulivat lähteneeksi mukaan matkalle. Paljon nähty ja opittu, suuri ansio ja kiitos matkan onnistumisesta kuuluu taitaville Venäjän tuntijoillemme venäjänopelle ja opinto-ohjaajalle. Tässä vielä linkki sivuille, joissa paljon hyvää tietoa ja kuvia Pietarista.

Joku toinen kerta esittelen matkan outouksia, jotka jaksoivat elähdyttää vielä vanhaakin matkailijaa.

Projektia tyrkkää

Nyt pitää hieman kiirettä kuin sammakolla äkeen alla, kuten ennen sanottiin. Tänä iltana myöhän tulevat saksalaiset oppilaat Ulrike-opettajansa kanssa Imatralle, josta haen heidät taksin kanssa. Opettaja lähtee maanantaiaamuna takaisin Saksaan, onneksi silloin menee busseja, ei tarvitse lähteä viemään. Nämä saksalaiset ovat Kölnin läheltä.

Kaikki pitäisi muu olla järjestyksessä, ainoastaan leipomisia pitää vielä tehdä. Koska Ulrike on vanha hyvä tuttu, meillä oli ainakin 7 vuotta yhteistyötä ennen kuin hän vaihtoi toiseen kouluun, on meillä monia kollegoita, jotka tuntevat hänet. Siksi olen kutsunut huomenillaksi meille ihmisiä yhteistä iltaa viettämään.

Gabi-opettaja, jonka tapasin viime kesänä Saksassa Leipzigin lähellä, on pommittanut minua jo useaan otteeseen, olemmeko halukkaita vastaanottamaan huhti-toukokuun vaihteessa 4-5 saksalaista oppilasta 10 päiväksi tutustumaan suomalaiseen koulujärjestelmään. He tulisivat kouluun, tekisivät raportointia näkemästään, heidän toiveena on, että tutustuttaisimme heitä myös päiväkotijärjestelmään ja johonkin toiseen koulumuotoon. Suomalaisen perheen arkipäivään he tutustuisivat asumalla ikäistensä oppilaiden perheissä.

Tiedustelemalla oppilailta sain sen verran myönteisiä vastauksia, että uskalsin eilen illalla kirjoittaa Gabille myöntävästi. Tänä aamuna oli jo sähköpostissa ylitsevuotavan kiitollinen sähköposti, opettajalta putosi suuri kivi sydämeltä. Oppilailla piti olla marraskuun alkuun mennessä ilmoittaa paikka, minne mennä tekemään "Schulpraktikum" eli tällaista kouluun tutustumista. Mistähän Gabi olisi saanut paikan, jos olisimme vastanneet kielteisesti. Enpä arvannut, että oli niin täpärällä.

Meillähän on ongelmana nimenomaan se, että oppilaita on vähän. Kaikki ovat periaatteessa kiinnostuneita, mutta monista käytännön syistä ei aina silti voi majoittaa vierasta henkilöä, tilanpuute on usein ongelmana. Ja majoitus kaatuu sitten samojen niskaan, mikä tulee rasittavaksi ajan oloon. Oppilailla on nyt mahdollisuus mennä vastavuoroisesti Saksaan. Ainut ongelma on raha. Eli sen puute. Gabin oppilaat tulevat omin kustannuksin, mutta meillä se ei ole kaikille mahdollista. Comenius- ja Lingva-projekteista saisi rahoitusta, mutta niitä ei ehdi anoa tähän hätään.

Ja projektia tyrkkää nyt joka suunnalta. Kirjoitinkin aiemmin jo Komin tasavallan Kortkeros-nimisen paikan opettajasta, joka halusi etanakirjeenvaihtoa oppilaille. Annoin jokaiselle oppilaalle henkilökohtaisen kirjekaverin Kortkerosista, ja oppilaat kirjoittivat itsestään tälle henkilölle tunnilla. Keräsin kirjeet ja lähetän köntässä Komiin. Tällainen kirjehän me oltais kirjoitettu muutenkin näin kurssin alkajaisiksi. Tämä systeemi sopii nyt tosi hyvin tälle porukalle, jossa on eri tasoisia oppilaita. Kun neuvon toista porukkaa, toiset kirjoittavat sillaikaa kirjettä. Saa nähdä milloin saamme vastauksia ja saammeko milloinkaan.

Berliini on metropoli

Vielä muutama sana Berliinistä. Siellä olimme matkan alussa ja lopussa. Ehdimme paljon, koska tunsin kaupungin melko hyvin ja tiesin, mitä missäkin on. Näin uusiakin asioita.

Berliiniläiset ovat mukavia. Minulle on sattunut useamman kerran, että kun kartan kanssa haahuilen kaupungissa, joku tarjoaa heti apua. Kaupoissakin myyjät saattavat jutella ylimääräistä, päin vastoin kuin vaikka Helsingissä, jossa myyjä vain toljottaa kuin ihmettä, jos erehtyy vähänkään ylimääräistä sanomaan. Puhumattakaan Helsingin bussikuskeista, jotka eivät sanaa suustaan saa, vaikka asiaakin kysyisi.

Joka tapauksessa Berliinissä kohdalleni sattui useitakin palvelualan ihmisiä, jotka kyselivät kuulumisia. Eräskin kehui kovasti, että onpa nyt hyvä sää, kun lähemmäs 40:tä mittari hipoi. Kun sanoin, ettei minusta ole kovinkaan hyvä, ihmetteli hän, miten niin.
Eräässä vessassa vessatäti ymmärsi hyvinkin, kun huuhtelin kasvojani kylmällä vedellä, säälitteli, että emme kuulemma täällä Suomessa tiedä kuumuudesta mitään - niin kuin ei ainakaan tänä kesänä tiedettykään.

Poliisitkin heti riensivät meitä neuvomaan, kun kartan kanssa tuppuroimme kaupungilla. Silloin olimme menossa juutalaismuseoon. Siellä en aiemmin ollut käynyt. Turvatarkastukset rakennukseen olivat yhtä kovat kuin lentokoneeseen mennessä, kaikki läpivalaistiin ja tutkittiin tarkkaan. Mutta sinne olisi pitänyt varata aikaa enemmän. Olimme juutalaismuseossa vasta viimeisenä matkapäivänä ja olimme jo niin lopen väsyneitä, että lopuksi emme jaksaneet kuin äkkiä laahautua koko nelikerroksisen rakennuksen läpi. Katsomista olisi ollut vaikka millä mitalla. Tähän museoon on mentävä toisenkin kerran, juutalaisten kulttuuri esiteltiin mielenkiintoisesti.
Pari elämystä koimme museossa. Siellä oli tila, johon päästettiin turisteja vain tietty määrä kerrallaan. Huoneeseen ei tullut valoa kuin korkealta katosta parista aukosta, ei ikkunoita, vain tyhjät seinät. Huone symboloi holocaustia. Pelottava vaikutelma, mutta ei meille varmaan yhtä kammottava kuin niille, jotka holocaustin joutuivat aikanaan kokemaan.

Toinen erikoinen kokemus museossa oli ns. Eeden, joka symboloi juutalaisten pääsyä vapauteen. Puutarhassa oli kivipaasia, jotka olivat suorassa, mutta maasto vinossa. Kun kulki paasien välissä, ei meinannut pysyä pystyssä, huimasi. Tämä kuvasi juutalaisten vaikeuksia vieraassa paikassa vapautumisen jälkeen.

Ensimmäistä kertaa onnistuin muuten näkemään juutalaisten muistomerkinkin. Se on kokonainen kortteli, johon on pystytetty valtavat määrät kivipaasia. Viereinen kuva on juuri siitä muistomerkistä, Brandenburgin portin lähellä.

Berliinissä ei voi käydä, ettei törmäisi koko ajan menneisyyteen. Äsken mainitsemieni paikkojen lisäksi turistin on nähtävä myös Check point Charlie (mikä minusta on vain rahankeruupaikka) sekä Kaiser Wilhelmin muistokirkko. Vanhasta kirkosta on jätetty pystyyn pieni osa, berliiniläiset kutsuvat sitä Hohler Zahn, reikäinen hammas. Vieressä nykyinen kirkko, joka on yksinkertaisen ja mitäänsanomattoman näköinen päältä, mutta aivan ihmeellinen sisältä, kaikki seinät sinistä mosaiikkilasia, josta valo tulvii sisälle. Kannattaa käydä.

Keisari Wilhelmin muistokirkon vieressä on Europacenter-ostoskeskus, jonka edustalla on mukava istua vaikkapa kahvin ja jäätelön ääressä, vieressä vettä pulppuava Weltkugelbrunnen, kansanomaisesti Wasserklops, lihapulla. Berliinin nähtävyyksillä on melkein kaikilla jokin kansanomainen nimi. Esim. oopperatalo on Schwangere Auster eli raskaana oleva osteri.

Kuten olen aiemminkin sanonut, maiden pääkaupungit eivät tuo koskaan esiin alkuperäistä kulttuuria. Berliinikin on suurkaupunki, joka voisi olla mistä maailmankolkasta tahansa. Mutta sainpahan taas vähän puhua saksaa ja sain taas päivitetyksi maantuntemusta.

Vihjeeksi muuten sellaiselle, joka ei ole ennen käynyt Berliinissä eikä halua ottaa osaa kiertoajelulle: Bussi numero 100 kulkee siten, että sen reitin varrelta näkee tärkeimmät paikat. Ainakin aiemmin sitä suositeltiinkin turisteille. Myös bussin 200 reitti on suositeltava.

Viihtyisä Meissen

Meissenin posliini on maailmankuulua. Vasta nyt matkan jälkeen joku hämmästeli minulle, että Meissen onkin paikkakunta Saksassa. Puhuja oli luullut, että Meissen on vain tuotemerkki. No, samalla tavalla saksalaiset ystäväni hämmästelivät nyt, kun kuulivat, että Nokia on paikkakunta Suomessa. Vielä enemmän he ihmettelivät, kun kuulivat, että siellä on alunperin valmistettu kumisaappaita.

Tiesivät sentään, että Nokia on alkujaan suomalainen, päinvastoin kuin kerran Belgiassa. Siellä isäntäperheeni alkoi katsoa minua kuin vähämielistä, kun väitin Nokiaa suomalaiseksi. Että ilkesinkin väittää pyhää japanilaista Nokiaa jonkin Euroopan loukon omistamaksi. Minulle jäi tunne, että he eivät uskoneet kuulemaansa tai luulivat käsittäneensä väärin. Epäilivät tietysti minun kielitaitoani.

Mutta Meissen nyt joka tapauksessa on saksalainen ja idyllinen pikkukaupunki. Tapasimme siellä sekä Gabin että Christinen (Oschatsissa asuvat Comenius-opet) ja vietimme heidän kanssaan ihanan päivän. Meissenin tehtaissa on tosi hyvin organisoitu kierros, jossa tulee selväksi posliinin valmistuksen salat. Ja mikä ihmeellistä: kuulokkeita turisteille on myös suomen kielellä! Ja huonekaupalla on näytillä toinen toistaan hienompia posliiniesineitä. Käyttöposliinia sekä koriste-esineitä. Myymälään pääsee sekä aluksi että lopuksi, mutta ei jostain syystä tullut ajatukseen ostaa mitään. Ihan pienikään tulitikkuaskin kokoinen esine ei lähde alle 60 euron.

Oli kiva, että meillä oli paikkakuntaa tuntevat oppaat juuri Meissenissa. Emme olisi ehkä osanneet kulkea juuri niitä katuja ja kujia, joilta näkee parhat maisemat. Meissen sijaitsee rinteillä, joten näkymät ovat todella silmiä hivelevät. Mutta alempana asuvilla ei ole helpot oltavat, kun ylhäältä rinteiltä valuu tulvavuosina vettä kuin saavista. Näimme ja kuvasimme kohdan, johon oli merkitty vuoden 2006 (muistaakseni tuona vuonna) tulvan raja. Raja oli ainakin 20 cm päidemme yläpuolella. Me tosin olemme lyhyehköjä, mutta kuitenkin!

Näimme toinen toistaan söpömpiä taloja ja tuomiokirkon. Tulimme myös tietämään, että lahjakkaille on omat koulunsa, mikä Suomessa on kauhistus, täällähän kaikki pitää olla niin tasapäistä.
Suomalaisille ei yleensä ole tuttua, että Saksassa on tosi paljon idyllisiä pikkukyliä ja kaupunkeja. Jos haluaa tutustua saksalaisuuden sisimpään olemukseen, ei kannata mennä suurkaupunkeihin. Nehän ovat sodan jälkeen uudelleen rakennettuja, kuten vaikkapa Berlin, se on kuin mikä tahansa metropoli.

Kaiken kruunaa tietysti Deutsche Gemütlickeit, johon tällä kertaa sisältyi ylhäällä rinteessä ihana viinitupa, aurinkoa, viinit, kahvia, leivoksia, hulvaton näkymä alas, hyvää seuraa tuttavien parissa.
Olimme istuneet jo ainakin puoli tuntia, kun kaverini halusi ottaa valokuvia ja siinä tulimme puhuneeksi suomea. Yhtäkkiä takanani istuva mies sanoi suomeksi: Minä voin ottaa teistä kaikista kuvan! Ilmeni, että mies asuu Saksassa, on naimisissa saksalaisen kanssa ja laulaa paikallisessa teatteriryhmässä. Ties minkä kuuluisuuden tietämättämme tapasimme.

Dresdenin loistoa

Muistikuvani opiskeluaikaiselta päivän retkeltä Dresdeniin olivat hyvin hatarat: Elbe, siltoja, Zwinger, mahtavia rakennuksia, mutta kaikki harmaata, mustaa, kiviraunioita, jotka kuulemma säilytettäisiin ikuisesti, että ihmiset muistaisivat sodan kauhut.

Hieman epäilevin mielin lähestyin nyt junalla Dresdeniä. Suomalaisilla ei ole vielä tietoa, että Dresden on noussut Saksan turismin kärkeen, mikäli lasketaan turistien yöpymismäärien mukaan. Sitä edellä ovat vain Berliini, Hampuri, Köln, München. Maailman mittapuun mukaan se on noussut kilpailemaan aarteiden ja loiston määrässä Lontoon, Pariisin ja Pietarin kanssa. Olen käynyt Lontoossa, mutta en kyllä muista mitään näin mahtavaa sieltä.

Ja voi hyvä ihme, miten siellä olikin katsomista, mitkä määrät korjaustyötä on tehty. Turisti ei voi kuin haukkoa henkeään nähdessään Frauenkirchen koko komeudessaan. Kirkko on maannut rauniokasana aivan Saksojen yhdistymiseen saakka. Se rakennettiin kivi kiveltä uudelleen vanhojen piirustusten mukaan ja valmistui v. 2004. Näin komeaa luomusta en muista nähneeni kuin Pietarissa.

Kiipesimme jopa ihan Frauenkirchen huipulle, mikä oli aivan urotyö sekin. Ihmeellisintä, että kaverini juoksi kuin nuori eläin portaita ylös, mutta kun piti hotellin portaita kiivetä kolmanteen kerrokseen, ei siitä meinannut tulla mitään.

Tiedän, että mitkään matkakertomukset eivät vedä vertoja itse nähdylle. Ei yksinkertaisesti ole sanoja. August Väkevän rakennuttamassa Zwingerissä eli kesäpalatsissa on valtiollinen taidekokoelma Vanhat ja Uudet mestarit, siellä on aarrekokoelmat Historisches Grünes Gewölbe ja Neues Gewölbe, on patsaskokoelma, posliinikokoelma, kolikkokokoelma jne.

Historiallisia aarteita (Historisches Grünes Gewölbe) emme päässeet näkemään, sinne olisi pitänyt jo Suomesta varata liput. Ajattelimme sitten tyytyä "vain" pienempään. Arvelimme, että ehkä se sitten on jokin pieni huone, mennään sinne kun ei parempaan päästy. Ja taivas, miten paljon aarteita: kultaa, hopeaa, korallia, posliinia, ainakin kymmenen huonetta täynnä. Ei ihminen voi sitä käsittää. Sama yltäkylläisyys ja loisto kaikissa muissakin nähtävyyksissä. Sanat eivät riitä todellakaan kertomaan.

Zwingerissä on myös teatteri- ja konserttiesityksiä. Kävimme itsekin musiikki-tanssiesityksessä, jossa oli yhdistetty monenlaista modernin erikoisella tavalla, klassista balettia ja modernia tanssia sekaisin: Mozartin Papageno, tangoja ym.

Dresdeniin kannattaa mennä, mutta kannattaa ehkä odottaa muutama vuosi. Sitten siellä on vielä enemmän nähtävää. Monissa paikoissa oli nimittäin plakaatti: Korjauksen alainen, valmistuu vuoteen 2010 mennessä.

Olimme toivoneet viileämpää ilmaa. 30 asteen helteessä ei todellakaan jaksa paljoa. Meiltä kului kohtuullisen paljon aikaa mukavissa katukahviloissa oluen ääressä. Myös ruokatauot venähtivät tavallista pidemmiksi. En taaskaan voinut olla vertaamatta entisiin aikoihin, jolloin ei tällaisesta ollut puhettakaan: Gaststätte-nimisissä kuppiloissa juuri ja juuri jotain kahvia oli tarjolla ja perunaa ja harmaata lihasoosia niiden niskaan. Ajat ovat todella muuttuneet.
Kaikki tämä loisto nousee vieläkin suurempaan arvoon, kun muistaa ja tietää, että Dresdenin tuho oli samaa luokkaa Hirosiman hävityksen kanssa.
Kuvassa Dresdenin Frauenkirche.

Leipzigissa voi kylpeä - omassa hiessä

Jälleen Suomessa. Saksan matkasta tuoreeltaan ensi alkuun vain Leipzigista:

Vieressä Leipzigin raatihuone. Se on melkein ainut, minkä kaukaisilta kurssiajoilta muistin ja mikä tuntui tutulta. Tutun tuntuista oli myös kaupunkikuva muuten. Rautatieasema Leipzigissa on nykyään valtava ostoskeskus. Ei ihme, että se peltinen huomiotaherättävä Kaufhaus-rumilus keskustassa on tyhjennetty - sekin niitä harvoja asioita, jotka muistin.

Muistin myös Thomaskirchen. Paitsi, että kun menimme sisään, ei se vaikuttanut yhtään tutulta. Yksinkertainen, kaunis, ja osoittautuikin reformoitujen kirkoksi, missä en ollut ennen käynytkään. Pakko oli sitten etsiä oikea Thomaskirche, joka oli ihan kummalliseksi uusittu päältä päin, ennen se näytti mustalta ja harmaalta, nyt koko yläosa oli valkoinen. Sisältä myös hieno, mutta tutun tuntuinen. Bach on muuten ollut kanttorina siinä kirkossa.

Yksi mikä puuttui, oli vanhoista Trabanteista lähtevä pakokaasu. Haju oli ennen niin leimallinen, että vielä muutama vuosi sitten, kun joskus jossain kulkiessani putkahti yhtäkkiä DDR mieleen, älysin, että siinähän menee jokin kulkuneuvo, josta lähtevä haju sai aikaan mielleyhtymän.

Taloja on Itä-Saksan puolella korjattu aivan mielettömästi. Toinen toistaan upeampia rakennuksia, mutta vielä on paljon rakennustöitä meneillään. Kun muuten ihmisille näytin ikivanhaa Leipzigin karttaa, kaikki alkoivat jostain kumman syystä nauraa! Joku olisi jopa halunnut sen omakseen, en tietystikään antanut.

Leipzigista on kerrottava vielä sen verran, että jo rautatieasemalla innostui kaksi pelastusarmeijan miestä avustamaan meitä, veivät kädestä pitäen infoon, mutta heidän auttamisensa vain sotki meitä. Infosta ilmoitettiin tietty bussi, millä piti pääsemän lähelle hotelliamme. Miehet kuitenkin vänkäsivät, että ratikka on parempi, se kulkee useammin. Hullut uskoimme heitä.

Jäimme ratikasta oikealla pysäkillä pois. Mutta se olikin oikean kadun ihan väärässä päässä. Aloimme talsia matkalaukkuja perässämme vetäen 35 asteen helteessä. Talot harvenivat, asutus väheni, pusikot lisääntyivät, me suorastaan kylvimme hiessä. Kyselimme ihmisiltä,
oliko hotellia lähettyvillä, kukaan ei tuntunut tietävän sellaisesta mitään.

Vihdoin arviolta kahden kilometrin kuluttua kuitenkin tuli hotelli ja oikein hyvä ja erinomainen ja hämmästyttävän edullinen. Olimme niin uupuneita, että kuljimme tämän jälkeen siinä kaupungissa vain taksilla. Taksihinnatkin olivat Suomen hintoihin verrattuna halpoja, tuo vähän yli kuuden kilometrin matka kaupunkiin maksoi vain kympin paikkeilla.

Muista kaupungeista kirjoitan seuraavissa jutuissa.

Comenius-projektin aihe

Olen esitellyt projektikokousmatkaa, mutta ehkä on paikallaan kirjoittaa vähän itse projektistakin, jota oppilaiden kanssa on tehty jo kaksi vuotta. Projekti koskee sekä yläkoulua että lukiota ja yleensä eri oppilaat ovat meillä tehneet eri asioita. Joissakin kouluissa on kuulemma muodostettu oikein erillinen ryhmä, joka tekee kaikki sovitut työt.

Projektin nimi on "Expressing ourselves through words sounds and images".
Ensimmäisenä vuonna on tehty asioita, jotka liittyvät sanaan. On mm. tavattu kirjailija ja järjestetty runokilpailu sekä tutkittu oman paikkakunnan nimen alkuperää. Omasta paikkakunnasta on tehty matkaesite, joka on julkaistu kaikkien maiden yhteisessä tuotoksessa.

Toisen vuoden aiheena oli ääni. Tutustuttiin äänenkäytön ammattilaisiin eli bändiin ja esiteltiin oman maan erikoisia musiikki-instrumentteja. Kerättiin myös 10-kärjessä musiikkilista. Toisen vuoden lopputyönä valmistui joka maasta CD-levyllinen ääniä (musiikkia, koulun ääniä, luonnon ääniä jne.).

Kolmannen vuoden aiheena on kuva. Oppilaat tutustuvat elokuvan historiaan ja tekemiseen. Yritetään järjestää myös käynti TV-studiolla. Oppilaiden elämänpiiristä on tarkoituksena kerätä kolmannen vuoden lopputyönä videoesitys.

Projektin aikana pidetään kaksi kertaa vuodessa projektikokous jossain osallistujamaassa. Meillä oli kokous viime talvena, missä yhteydessä Suomeen tuli oppilaita useista eri maista.
Oppilaiden ja opettajien on mahdollista päästä myös vaihtoon toiseen kouluun. Tätä on tapahtunutkin kiitettävässä määrin eri koulujen välillä. Meiltä on ollut oppilaita mukana Saksassa, Espanjassa ja Italiassa, tulevana talvena voi pari oppilasta päästä Turkkiin.
Tämän lisäksi meiltä yksi oppilas on kolme kuukautta Saksassa ja Saksan koulusta on meillä yksi oppilas puoli vuotta.

Tämä kaikki ylläoleva on vain lyhyt yleiskatsaus. Paljon muutakin on tehty ja tekeillä.

Yllä kuvassa projektikoulun oppilaat esittävät meille kreikkalaisia kansantansseja.

Matkakuvia Rhodokselta

Ensimmäinen päivä Rhodoksella oli retkipäivä, jolloin kävimme Lindoksessa ja Filerimos-kukkulalla.
Kaksi seuraavaa päivää kuluivat tarkkaan kokoustaessa ja tämän vuoden projektia suunnitellessa ja edellisen talven projektituotoksia esitellessä. Samoin yksityiskouluun ja kreikkalaiseen projektikouluun tutustumisessa sujuivat loppupäivät.
Neljäs päivä oli koko aamupäivän virallisia tapaamisia saarten "maaherran" sekä Rhodoksen kaupunginjohtajan kanssa. Lisäksi oli Rhodoksen kaupungin vanhaan kaupunkiin ja linnoitukseen tutustuminen, joten "omaa aikaa" jäi ainoastaan kolme tuntia iltapäivällä ennen lähtiäisillanviettoa.



Ensimmäinen päivä oli retkipäivä. Yllä Galithea Springs -kylpylästä näkymä.

Lindos on Rhodoksen kolmesta antiikin aikaisesta kaupungista yksi. Näkymä akropoliilta kaupunkiin. Kaupunki sijaitsee saaren itärannikon puolivälissä.



Erikoinen hevosrotu oli kuolemaisillaan sukupuuttoon, kunnes löydettiin kukkuloilta vielä kuusi yksilöä, joista yritetään elvyttää kantaa. Rotu on tosi pieni, korkeus vain ihmisen vyötärölle saakka.

Saaren pohjoisosassa Filerimos-kukkulalla Ristin tie. Tien toisessa päässä luostari, toisessa päässä risti.

Lähtiäisillan ohjelmanumero: kreikkalaisia kansantansseja. Jopa meille opetettiin zorbasta ja muita tansseja.

Uusia tuulia maailmalta

Projektikokous Rhodoksella on ohi, tässä muutama vaikutelma:

-Kivaa oli tavata jälleen erimaalaiset kollegat ja saada heistä hyviä kavereita ja yhteistyökumppaneita. Kumppaneinahan ovat meillä EU:n Comenius-projektissa Saksa, Slovakia, Puola, Kreikka, Italia, Espanja ja Turkki.

-Hämmästyttävää on se lahjojen runsaus, jota saimme sekä taannoin itse kokousisäntinä että nyt vieraina. Ei riitä, että vie mm. kaupunginjohtajalle, koululle ja projektiopettajille tuliaiset, vaan kokouksissa on joka maasta kiertämässä suklaata, keksejä sekä muuta hyvää aivan ylenpalttisesti. Lisäksi joka maan edustajat antavat kaikenlaista pikku pilpehööriä muistoksi.

-Hyödyllistä oli nähdä, miten suomalaiset koulut ovat tosi hyvin varustettuja: videot, tv:t, nauhurit, tietokoneet joka luokassa, kun taas tuolla ei yksityiskoulussakaan ollut edes kieliluokassa kuin taulu ja liitu. Uima-allas sen sijaan oli.

-Opettavaista oli nähdä, miten tekniikka kehittyy. Projektityötä tehdessä olemme oppineet näkemään tietotekniikan eri mahdollisuuksia. Power point, kuvankäsittely, äänen liittäminen kuvaan, videointi, videoneuvottelu jne. ovat aivan arkipäivää jo joka paikassa. Pienoinen pelko iskee, että suomalaiset ovat saavuttaneet tietyn tason tietotekniikassa ja jäävät junnaamaan hienoine laitteineen paikalleen, kun muut porskuttavat ohi.

-Ihmettä minusta, että olen projektin myötä kehittynyt englannin osaamisessa.

-Kauheaa oli ruoan haaskaus. Sitä ei tapahtunut joka päivä, vaan viimeisenä päivänä lounas kesti kaksi tuntia. Pöytään tuotiin ainakin kymmentä erilaista syötävää ja jokainen yksitellen, joten ei voinut etukäteen arvata, ettei tarvitse syödä itseään kylläiseksi jo alkumetreillä. Kun jo puhisimme ylensyönnistä, alettiin kantaa pöytään pääruokaa: erilaisia lihoja, perunaa jne, puhumattakaan jälkiruokakakuista.

Mutta eihän se siihen jäänyt. Illallinen alkoi kello 8 ja sama meno jatkui, nyt vaan kaksi kertaa runsaampana. Kukaan ei jaksanut syödä muuta kuin näykkimällä. Itkettää se ruoan määrän haaskaus.

Avartavaa on aina päästä käymään muuallakin kuin omalla postilaatikolla.