Sätky takapuoleen

Kaikenlaista maailmassa on keksittykin: oppilaiden rangaistuskone. Tällainen kone on keksitty, että opettajan ei tarvitsisi tuntea vastenmielisyyttä pieksiessään ja rangaistessaan oppilasta. Eikä ole tietenkään kivaa sekään, jos opettajalle tulee piiskasta rakkoja käteen! Koneesta voi lukea lisää Juhan blogista.

Minä sen sijaan suunnittelin nuorena yläastetta opettaessani toisenlaista vekotinta. Opettajanpöydällä olisi ollut sähkötaulu ja siitä olisi lähtenyt sähköjohdot joka pulpettiin. Aina kun oppilas alkoi ryppyillä eikä toennut muilla keinoin, olisi vain tarvinnut painaa kyseisen oppilaan pulpettiin menevää nappia, ja oppilas olisi saanut sätkyn takapuoleensa. Ehkäpä olisi ruotsikin mennyt päähän paremmin.

Oliko ennen sittenkin paremmin?

Eilinen päivä oli sellainen, jonka kaltaisia olen elänyt jo monen monen monta. Aamulla kirkko, todistusten jako, jätskin syönti ja hyvästelyt omalle ryhmälle luokassa. Tänä vuonna uskalsi joku nuorempi ope ehdottaa, että olisi jätskin tilalla jokin ruokaisampi syötävä, mutta oppilaat nostivat metelin: "Aina on ennenkin syöty jätskiä kevätjuhlapäivänä!" Niin sitten syötiin nytkin. "Hyvää kesää" -kaikuu käytävillä, ja se luo aina haikean surullisen tunnelman. Siitä siirtyminen urheiluhalliin seuraamaan peruskoulun päättävien luokkien todistusten ja ylioppilaiden lakkien saantia.

Opehuoneen jääkaapin ovessa oli seitsemän eri yleistä kutsua ylioppilasjuhlille. Henkilökohtaisia kutsuja ei itselleni tänä vuonna ollut. Vain kolme noista oppilaista asuu kirkolla, joten jo etukäteen tiesimme, että kaikki eivät ehdi joka paikkaan. Ja noista neljästä kylillä asuvastakin kaikki olivat niin eri äärilaidoilta kuin olla voi. Ihan äärimmäiset asuvat 70 kilometrin päässä toisistaan.

Jaoimme opeporukkaa niin, että toiset lähtivät juhlille pitäjän toisesta laidasta, toiset toisesta, ja kas, keskustassa illan viimeisessä paikassa olimme kaikki yhtä aikaa, kello oli silloin jo 7 illalla.

Ja kylillä isäntämiehet alkoivat taas ihmetellä sitä samaa, mitä joka vuosi muulloinkin: "Kun minä olin koulussa silloin vuonna yksi ja kaksi, tuossa lopetetussa kansakoulussa, oli meitä samassa luokassa 40. Ja yksi nutturapäinen opettaja sai meidät hyvin kuriin, ei mitään ongelmia! Nyt niillä ei ole luokassa kuin muutama oppilas ja luokka-avustajat ja erityisopettajat eivätkä silti saa mitään kuria. Niin että mistäs se oikein johtuu!!"

Ja sitten samassa pöydässä keskustellaan jonkin ajan kuluttua siitä, miten kukin muistaa kaameita kokemuksia omilta kouluajoiltaan: "Ol se outova touhuva ennennii: Miekii ko olin kansakoulussa, nii yhtää ei soant kääntää piätää eikä vilekuilla sivuillee. Heti otti opettaja karttakepin ja näppäytti pulopetille, hyvä ettei sormet jiännä vällii. Ja vastatessa pit nousta seisomaa. Jos vastasit viäri, pit männä nurkkaa ja panna käet silemillee, eikä soanna kahtova luokkaa päi."

Ja muistelot jatkuvat: "Ja miekii muistan ko opeteltii kertotauluva. Jos et osant, pit jiähä seisomaa. Jos et osant seuraavaakaa, pit lojahtaa istuvillee lattialle, seuraavaks pit männä selällee makkoomaa. Jos et tient mittää, siellä makasit lopun tuntia. Mutta sitä mukkaa ko tiesit, saatot piästä takasi istumaaki".

Täydellinen päivä

Harvoin saa elää niin täydellisen tuntuisen päivän kuin tänään. Kaksi opettajaa jää meiltä eläkkeelle, heille lausuttiin aamulla portailla runo,jonka olivat oppilaat tehneet. Eläköityvät myös lakitettiin erikoisilla lakeilla ja kuljetettiin maitokärryillä satamaan, jossa meitä kaikkia odotti höyrylaiva.

Tämän kevään kevätretki tehtiin museotilalle vesitse, laivalla sinne kestää matkata noin tunnin. Satamasta lähtiessä ja takaisin tullessa yksi ope soitti haitarimusiikkia, jotkut innostuivat oikein tanssimaankin, jopa oppilaat. Ja mikäs oli tanssiessa. Meidän maisemia on kehuttu Saimaan kauneimmiksi, ja ilma oli niin lämmin ja taivas pilvetön, että harvoin on keskikesälläkään sellaista.

Matka taittui äkkiä, sillä laivalla oli mennen tullen kaikenlaisia kilpailuja, pääosassa eläkkeelle jäävät opet. Palkintoina lakritsapötköjä ja porkkanoita. Museotila ei ole vielä avautunut turisteja varten, joten siellä meitä odotti aivan utopistisen kaunis voikukkapelto. Itse rakastan suunnattomasti keltaisia kukkia ja keväisiä voikukkapeltoja.

Että tulisi hyvä ruokahalu, kierrettiin luontopolku, jonne mm. biologian ope oli tehnyt erilaisia tehtäviä, voittajat saivat porkkanoita. Kuvien maisema juuri luontopolun varrelta. Makkaran grillaus kuuluu tietysti aina asiaan, oli tarjolla leipääkin ja kahdenlaista salaattia. Yhdessä kuvassa näkyy vanha vinttikaivo, grillikota ja savusauna, toisessa kuvassa museotila eläinsuojineen. Yhdessä kuvassa on vanhanajan särentäaitaa.
Oppilaskuntakin oli järjestänyt jos jonkinlaisia leikkejä ja kilpailuja. Yksi voikukkapelloista oli kyllä sen jälkeen entinen, mutta pianhan pellot niitetään kuitenkin. Ja kesäksi tulee tilalle aina erilaisia eläimiä turistien iloksi.

Paluumatkalla taas haitarimusiikkia ja kilpailuja. Eräs oppilas innostui tenttailemaan minulta kaikenlaisia veteen ja laivoihin liittyviä kysymyksiä, mm. mitä ovat kummeli, poiju, köli, paarpuuri, tyyrpuuri jne. Meripeninkulman pituutta en vain ikinä muista, mutta ei sitä muistanut oppilaskaan. Ihmettelin meriaiheisia kysymyksiä, kunnes selvisi, että oppilaan isä on merimies.

Satamassa veimme eläköityvät vielä satamaravintolaan nauttimaan erilaisia virvokkeita, siinähän saimme samalla itsekin. Oikein mukava päätös tälle lukuvuodelle. Oppilaatkin näyttivät tyytyväisiltä. Paitsi että ei me oppilaita otettu niitä virvokkeita nauttimaan. Mielellään olisivat tietysti senkin tehneet.

Jotta sellaisia töitä

Ei pitäisi pistää nenäänsä työpaikalle, ellei ole aivan välttämätön pakko.
Jo ovella riensi oppilas vastaani ja työnsi oppilaskunnan tilit kouraani. Ilmoitti vielä evästykseksi, että minut on joskus lokakuun kokouksessa valittu oppilaskunnan tilintarkastajaksi, mutta että kukaan ei ole muistanut siitä mainita. - Sillä viisin. Hyvästi helppo päivä.

Olen saanut kaikki kokeet korjatuiksi ja laskin kaikille keskiarvot, laitoin numerot ja kaikki on jopa koneellakin. Minusta on ihme, että minua kerrankin onni näin potkii. Olen tottunut siihen, että saksan kokeet laitetaan keväällä aina viimeisille päiville. Hiki hatussa olen niitä sitten korjannut ja vielä retkipäivänäkin hermoillut numeroiden laittamista. Nyt ovat numerot selvät, paitsi että vielä tulee etäpaikkakunnalta referaatteja ja aineita.

Seuraavaksi huomasin seinällä listan, johon piti merkitä, mille tietokoneelle haluaa kesän aikana laitettavaksi mitäkin ohjelmia. Tietokoneiden hoito on talossa ollut vähän huonossa jamassa (ei ole onneksi minun heiniäni), joten puutteitten listasta tuli pitkä. Toivottavasti tulee asiat kuntoon kesällä.

Koska ensi syksynä saan uutena asiana koulukirjaston hoidon tehtäväkseni, katsoimme kollegan kanssa, miten kirjoja luetteloidaan ja mitä kaikkea meillä on kirjastossa. - Ja meillähän on! Kollega on hoitanut kirjastoa vuodesta 1970 lähtien ja tietää mitä missäkin on, vaikkeivät kirjat olisi niin järjestyksessäkään! Ja hän on vielä keräilijäluonne! Huoh! Huohotus tulee jo ennen kuin olen tuntiakaan siellä askaroinut. Työsarkaa tulee olemaan, sen takaan.

Sattumalta huomasin, että Kuopiossa olisi ensi talvena koulukirjaston hoitajille kurssi. Kurssi on monipäiväinen, pitkin talvea, ja se on melko perusteellinen. Siellä opetettaisiin ihan alkeista ja opastettaisiin muuttamaan kirjasto nykyaikaa vastaavaksi uusine medialaitteineen. Minua kiinnostaisi, taidan pyrkiä kurssille.

Kerkesin käydä välillä hierojallakin. Siellä pidin "luentoa" kielistä. Olen saanut hierojaltani monta kirjoitusvihjettä kieliblogiini. Joka kerta myös kertoilen, mitä olen kirjoittanut. Näin tavallaan testailen samalla, ymmärtääkö kirjoituksiani kukaan. Olemme tehneet diilin, että hän sanoo aina suoraan, jos eivät kirjoitukset ole ymmärrettäviä. Minusta on ihanaa, kun joku on niin suunnattoman innostunut kuulemaan kaikenlaisia kieliasioita, että tunti vilahtaa ihan hetkessä. Pitäisiköhän panna oppilaatkin hieromaan minua ja samalla kertoisin heille saksan ja ruotsin ihmeellisyyksiä. Jospa kiinnostus siten kasvaisi.

Mitä minulla ei ole ei tarvitakaan

Aamulla olin koeviikon kokeiden eka valvoja kollegan kanssa. Oppilas, jolla on oikea käsi paketissa, tarvitsi tietokoneen aineenkirjoitukseen. Toinen ope poukkoili sinne tänne jatkojohtoa etsien, ne nimittäin ovat kortilla. Mutta ei hätää, mitä Kirlahilla ei ole, sitä ei tarvitakaan! Olen jo 20 vuotta sitten ruvennut pitämään omassa kaapissani sellaisia tavaroita, jotka aina ovat kateissa. Kaapista löytyy sinitarraa, teippiä, kuminauhoja, klemmareita, tusseja, siis kaikkea mitä kollegan sielu vain halajaa. Paitsi ei kohta, sillä epäilen, että tämän kirjoituksen jälkeen kaapilleni on jonoa.

Kaikkein kuuminta tavaraa katoamaan ovat kaikenlaiset kynät, sakset, viivottimet, liimapuikot, korjauslakka, liidunpidikkeet. Eräs kollega on laittanut lyijykynän ja sakset pöytään kiinni narulla. Hän vain teki virheen laittaessaan pöytään saksetkin, joku oli saksilla katkaissut narun ja vienyt sakset mennessään, samoin kynät. Seuraavaksi kollega veisti lyijykynien reunasta kappaleen ja kirjoitti kyniin nimensä. Kauhistukseni oli suuri, kun kerran kotona koululaukkua siivotessani huomasin siellä kolme kollegan nimellä varustettua kynää.

Eli kukaan ei noita tieten tahtoen varasta, ne vain tarttuvat käteen muuten vain. Kun pitää jotain äkkiä kirjoittaa, sieppaa jostain kynän, eikä muista enää mistä sen otti, laittaa omalle pöydälleen ja siitä kotiin lähtiessä saattaa kynä vilahtaa laukkuunkin. Isossa talossa kaikki tavarat vaihtavat paikkaa, eikä kukaan enää muista, mistä ne on otettu.

Tästä syystä kaikkiin nauhureihin ja soittimiin on laitettu isolla luokkien numero, että laite löytää oikeaan kotiinsa. Ja on siitä apua ollutkin. Muutaman päivän ympäri taloa seikkailtuaan voi vehje päätyä oikeaankin paikkaan.

Älynäyttö

Koko eilisen päivän istuimme harjoittelemassa eBeam-älynäytön käyttöä. Ohjelma voi korvata liitutaulun, piirtoheittimen ja jopa videoneuvottelulaitteet. Kun kirjoitan jotain tauluun, kaikki tallentuu automaattisesti tietokoneen muistiin. Jos oppilas on ollut tunnilta poissa, hänen tarvitsee vain avata tietokoneellaan ohjelma ja alkaa seurata tunnin etenemistä nopeutettuna. Jokainen kirjoittamani asia on tallentunut koneelle.

Laitetta voi käyttää sekä normaaliopetuksessa että etäopetuksessa. Etäopetuksessa voi olla lisänä vielä Skype, jolloin oppilas ja opettaja näkevätkin toisensa. eBeam on helppokäyttöinen ja aion jo tänään asentaa sen omalle koneelleni. Toisaalta, onpahan taas uusi lelu opettajalle ja oppilaille. Itse opetettava asiahan ei muutu miksikään, vaikka käyttäisin vain liitua ja leukaa, mihin sitten usein joudutaankin, kun tietokone ilmoittaa, että puuttuu sitä ja tätä ja tuota ja on katkosta ja huoltoa ja virusta ja ties mitä.
Kuvassa kouluttaja konstruoi tilannetta, jossa sama asia näkyy sekä opettajalla että oppilaalla, oli oppilas sitten missä tahansa.

Illalla oli sitten vielä erään kollegan luona tupaantuliaiset ja karttakepin upottajaiset. Olen ollut ymmärtävinäni, että järvettömillä seuduilla puhutaan karttakepin katkojaisista. Samapa tuo, mutta itse olen upottanut kepin jo syvälle, minulla ei ole enää tänä keväänä yhtään opetusta, on vain koevalvontoja ja kokeiden ja aineiden korjausta. Minulle on annettu tehtäväksi myös kirjoittaa puhetta erään kollegan eläkkeellelähtötilaisuuteen, kun vain ymmärtäisin mitä siihen pitäisi kirjoittaa.

Eka kokemus opettajana

Entiset koulukaverit ovat saaneet mielen liikkeelle muistelemaan vanhoja. Muistuipa mieleeni ensimmäinen kokemus ihan oikeana opettajana. Tämä tapahtui 70-luvulla. Olin saanut kuukauden ruotsin- ja latinanopettajan sijaisuuden entisestä koulustani. Aamulla varhain pakkasin ison matkalaukkuni ja köröttelin junalla Tampereelta Pohjanmaalle, välillä vaihto linja-autoon.

Vasta iltapäivällä kahden maissa olin perillä. Bussi ajoi koulun vierestä, joten hyppäsin koulun kohdalla pois mennäkseni kysymään rehtorilta, milloin seuraavana päivänä alkaisin tunnin pidon.

Työntyessäni matkalaukkuineni opettajainhuoneeseen hikisenä ja nälkäisenä koko päivän matkustamisesta, tuli rehtori ovella vastaan. Päivän viimeinen tunti oli juuri alkamassa, enkä kerennyt edes suutani avata, kun rehtori osoitti matkalaukulle paikan, työnsi ruotsin kirjan käteen ja vei minut luokkaan. Jotain keskikoulun viidennen luokan ruotsia piti oleman. (nykyisin 9. luokka)

Joka on vähänkään ollut koulussa opettajana, tietää, ettei vierasta tuntia noin vain voi mennä pitämään kokeneenakaan, saati sitten elämänsä ekaa tuntia, eikä edes vielä valmis opettaja! Eniten minua murehdutti vaatteeni, jotka eivät olleet ihmisten ilmoille sopivia, mutta mikäs auttoi!

Vieläkin hämmästelen, miten kilttejä oppilaat siihen aikaan olivat verrattuna nykyisiin. Vaikka olin puoli pyörryksissä ja varmaan tankkasin ja solkkasin, viittasivat oppilaat innokkaasti, ainakin siitä päätellen, että sumun keskeltä nousi viittailevia käsiä sieltä täältä. Luetutin kappaletta, kyselin sisältöäkin ja opetin jopa uutta, vaikka ei ollut haisuakaan, mitä heille pitäisi seuraavassa kappaleessa olla ja mitä he jo osaavat.

Suurin osa tunneista oli latinaa. Koska latina oli itselläni ollut vapaaehtoisena aineena lukiossa, olin ottanut sen opiskelun hieman iisisti. Niinpä nyt jouduin tekemään hartiavoimin kaiket illat töitä tuntien eteen. Koska oli toukokuu, ja lukuvuoden loppu, piti tietysti pitää kokeetkin ja antaa numerot todistukseen. Minähän laadin kaikille luokille kokeet ja korjasin niitä kaiket illat. Latinan kokeiden laatiminenkin sujui suhteellisen hyvin, mutta kokeiden korjaamisessa meinasi tulla tenkkapåå.

Onneksi nuorin sisareni oli silloin lukion toisella luokalla oppilaanani, minun oli pakko ottaa hänet apuriksi kokeiden korjaukseen. Tämän kai voi jo tunnustaa näin melkein 40 vuoden jälkeen. Sisareni kyllä väittää vielä nykyäänkin, että hän sai päästötodistukseen huonon numeron latinasta juuri minun takiani. – En tunnusta.

On sitä ihmettelemistä lähelläkin

Haukivuorellakin oli viime viikolla oppilaiden kanssa käydessä ihmeitä. Vastaanotto oli sydämellinen, oppilaat olivat innoissaan, sillä monet tunsivat toisensa jo ennestään. Samoin oppilaat pääsivät tutustumaan puolin ja toisin etäopettajiinsa.

Paikalliset oppilaat esittelivät meidän oppilaille kouluaan ja pihalle oli järjestetty erilaisia leikkejä. Meille opettajille esiteltiin uusia eBeam-laitteita ja älynäyttöä. Siitä tulee joku kertomaan meille koululle vielä ensi perjantaina lisää. Koululle on jo hankittukin parit laitteet, joten on ehkä hyvä osata niitä käyttääkin.

Meille opettajille esiteltiin vielä koulun vieressä seisova haukivuorelaisten ylpeys, uusi urheiluhalli. Ja hienohan se olikin, mutta ulkoa päin heiman erilaisehko. Mieleen tulevat kiinalaiset talot, kattoräystäät ovat samanlaiset kiverät ylöspäin kaareutuvat kuin Kiinassakin.

Kaiken kaikkiaan hieno matka, kiva että oppilaat saivat uusia tuttavuuksia ja ystäviä. Kurjaa vain on se, että matka sinne kestää puolitoista tuntia, joten ei ihan joka päivä viitsi mennä.

Näennäistyöntekoa

Koulunpito meinaa jäädä nykyään ihan sivuseikaksi. Ensin oli ne saksalaiset pari viikkoa, oli Pietarin-matkaa, sitten oppilaita oli yrittäjyyskurssilla, ja vähän väliä tulee joku sanomaan, että on kissanristiäisiä tai läksiäisiä tai eläkejuhlia. Huomenna mennään koko lukio ja ysiluokkalaiset Haukivuorelle tutustumaan sikäläisiin opettajiin ja oppilaisiin. Nyt on meidän vuoromme, hehän olivat täällä tammikuussa. Siinä sitten luttaantuu koko päivä. Opettajilla on vielä kolmesta kuuteen VESO:n puolikas. Väsyttää jo etukäteen kun ajatteleekin.

Mutta ei ole koulu ainut paikka, jossa nykyään ei ole ihmisiä mailla halmeilla. Yritin äsken mennä kunnantalolle faksaamaan Saksaan erään paperin, mutta kaikki olivat jossain palaverissa. Siellä joku toinenkin haikaili virkailijoiden perään ja sanoi käyneensä jo yhdeksältä katsomassa. -No silloin oli yks toinen palaveri, sanottiin. Yritin toimittaa erästä toistakin asiaa ja etsimäni henkilö vilahti käytävällä. Hän pölpötti jotain kännykkäänsä mutta huitoi minua menemään ulos. No minähän läksin niine hyvineni ja ihmettelen vain mikä on se päämäärä, jota varten me ihmiset olemme niin tärkeitä ja kiireisiä, kun mikään asia ei kumminkaan hoidu. Tämä kaikki on näennäistyötä!

Tässäpä ne sitten minun työt ovatkin tältä viikolta. Torstaiaamuna varhain lähden Viroon. Kansalaisopiston vironopettaja on virolainen ja hän on järjestänyt matkan Rakvereen. Ajattelin, että kun kerran melkein kotiportilta lähdetään, lähden mukaan. Olen jo ihan väsähtänyt sellaisiin matkoihin, joissa pitää itse kysellä kaikki kulkuvehkeet ja majoitukset ja muut. Aikaa haaskaantuu turhuuteen eikä ehdi juuri oleilla ja nauttia. Nyt aion vain löhöttää autossa ja nauttia maisemista.

Tälle matkalle ilmoittautuminen kävi aika hauskasti talvella. Ilmoittautuessani mukaan ilmoitin samalla erään ystäväni huonekaverikseni, mutta en muistanut ilmoittaa hänelle, että hänkin on lähdössä matkalle. Vasta kun tuli laskun maksamisen aika, kiireesti ilmoitin tekstiviestillä, että tietääkö hän olevansa lähdössä minun kanssani Viroon. Vastasi, ettei tiennyt, mutta nyt siis tietää.

Yllätys

Nuoremmilla kollegoilla on kivoja ideoita. Tälle päivälle he olivat suunnitelleet oppilaille yllärin. Kaikilla opettajilla piti olla paremmat vaatteet päällä, ei ihan ykkösiä, mutta kakkoset kumminkin. Oppilaille ei saanut paljastaa syytä.

Yläasteella oppilaat olivat vähän katselleet kummissaan. Oli kuulunut jopa kommentti, että pelottavaa, kun kaikilla on paremmat vaatteet päällä ja kukaan ei sano miksi. Lukiolaiset eivät kommentoineet, mutta huomasi, että he vähän ihmetellen katsoivat. Jännityksen lisäämiseksi oli opehuoneen lasiovi peitetty sanomalehdillä, ettei näe kukaan, mitä jännää siellä on.

Oliko siellä mitään jännää? Olimmehan siellä me kakkosissamme ja oli siellä boolimaljassa simaa ja tarjottimella pikkuisia suupaloja hammastikuissa. Kiva vaihtelu meillekin.

******
Iltapäivällä menimme kaverin kanssa metsään kuvailemaan kangasvuokkoja. Niitä on tavallisesti montakin samassa ryppäässä, nyt löytyi vain yksittäisiä kukkia sieltä täältä, ryppäässä kasvavat olivat vielä nupulla.

Oppilasvaihto ei ole turismia

Tänään oli saksalaisilla oppilailla viimeinen päivä kouluun tutustumista. Eilen kävimme päiväkodillakin, tänään ala-asteella. En tiedä kommenteista, en ole kysynyt. Se vain tahtoo ulkomaalaisia aina ihmetyttää, että kengät otetaan pois luokissa. Kenkärivit (tai oikeammin vuoret) käytävillä ovat ahkerasti kuvauskohteena.

Jo ensimmäisenä iltana viime viikolla onnistuin pelottelemaan jotkut, kun kuulivat, että täällä on susia, karhuja ja hirviä. Mutta mitäs kysyivät, en minä muuten olisi niitä maininnut. Se nyt olisi ihan väärin, jos saksalaiset näkisivät eläviä susia ja karhuja kun en minäkään ole niitä ikinä onnistunut vielä näkemään! Kuten en saimaannorppaakaan, mutta ulkomaalaisille joskus näyttäytyy.

Suomessa oleskelu on sujunut kuten odotinkin. Joku on ihastunut, joku vähemmän ihastunut. Jollekin sattui mukava perhe, jollekin sellainen, jolla ei ilmeisesti voi viettää aikaa vieraansa kanssa ja vieras istuu illat yksin katsoen televisiota. Harmi, kokemuksiahan täältä on tultu hakemaan.
Joku oppilaistani kysyi minulta jo aiemmin, miksi ei ulkomaisia oppilaita majoiteta yleensä leirintäalueelle.

Mitä järkeä siinä olisi? Ei minulla ole mitään mielenkiintoa alkaa majoitus- ja työnvälittäjäksi! Kieliharjoituksen saaminen on minun pyhä päämääräni! Oppilasvaihdossahan on nimenomaan vitsinä se, että oppilaat puolin ja toisin tutustuvat erilaiseen kulttuuriin ja erilaiseen tapaan olla ja ajatella, saavat puheharjoitusta ja sivussa saavat usein elinikäisiä ystäviäkin. Onhan se nyt nähty, miten hulluja päätöksiä EU:ssa tehdään suomalaisten kannalta, kun ei tunneta meidän kulttuuriamme ja erikoisolojamme.

Kuulin viikonloppuna eräältä paikkakunnalta Suomesta, että suomalaiset yläasteen oppilaat olivat matkustaneet johonkin maahan, eivätkä yhden yön jälkeen olleet suostuneet perheeseen enää menemään. Ja kyse oli nimenomaan Comenius-projektista ja toisiin tutustumisesta ja kieliharjoittelusta. Sana levisi niin, että seuraavalla kerrallakaan oppilaat eivät suostuneet enää menemään perhemajoitukseen. Ja syynä ei nimenomaan ollut se, että perhe olisi ollut huono tai epäystävällinen, ei sinne päinkään, vaan liian köyhä!!! Mitä järkeä on opettajan sitten enää opetustyönsä ohessa nähdäkään mitään vaivaa, jos oppilaat ottavat matkan pelkästään turismin kannalta hotellissa loikoillen! Turistimatkoja saa tehdyksi itsekseenkin, ja saa kulkea rauhassa laput silmillään oppimatta mitään koko matkasta.

Tuttua on minullekin, että joka kerta kun lähdetään oppilasvaihtoon, oppilaat pelkäävät perheisiin menoa ja jännittävät sitä, miten pärjäävät kielen kanssa, sehän on luonnollista. Mutta kokemus on osoittanut, että poikkeuksetta jokainen on lopulta ollutkin tyytyväinen, että asui nimenomaan perheessä. On pari tapausta, jolloin oppilaani ovat saaneet elinikäisen kumppaninkin Saksasta juuri oppilasvaihdon ansiosta.

Mutta nyt pidän vähän taukoa oppilasvaihdossa. Tänne olisi tulossa ensi elokuussa pari oppilasta työharjoitteluun, mutta en nyt mistään saa heille majapaikkaa. Kaikki kynnelle kykenevät oppilaat ovat jo majoittaneet, jotkut parikin kertaa. Pidetään vähän taukoa, että sukupolvi ehtii vaihtua.

Suomessakin ihmeitä

Niin ollut olevinaan kiirettä, että ei ole ehtinyt edes saksalaisista vieraista kirjoittaa. Heidän tulonsa sujui ongelmitta, mutta sitten jo ensimmäisenä päivänä oli erinäisiä ongelmia. Yksi sai kauhean koti-ikävän ja halusi välttämättä lähteä opettajansa kanssa kotimatkalle torstaiaamuna. Lennolle vain ei ollut tilaa, joten tyttö jäi tänne. Koko porukka yritti lohduttaa. Ilmeisesti on kaikki mennyt hyvin, kun ei ole vapun tienoilla puhelin soinut. Yksi toinen joutui vaihtamaan pariksi yöksi majapaikkaa, kun Tampereella magneettikuvauksissa käynyt isäntäperheen nuori sai jalkaansa kipsin.

Kävimme retkellä kyläkoululla, mikä oli jo elämys sinänsä. Tie ei ollut loppumatkasta asfaltoitu, vaan valtavan liejuinen, oikein sai ottaa vauhtia, ettei juututa saveen. Tie oli muutenkin kuin Linnanmäen vuoristorata, sekä mutkainen että ylös-alas mäkiä. Pelkäsin jo että joku oksentaa autoon. Minusta on aina jännä, kun saksalaiset sanovat meillä ihmisten asuvan metsässä. Kyläkouluakin nimittivät metsäkouluksi, Waldschule, mikä ei itselleni ole ennen tullutkaan mieleen. Nyt kun tarkemmin ajattelen, eihän siinä mitään kylää ole ympärillä, yksinään metsässä kököttää koulu, ihmiset asuvat kuka missäkin kaukana toisistaan, metsässä.
Kyläkoulussa oli ihmettä myös se, kuinka oppilaat hakivat ruokakattilan keittiöstä ja alkoivat murkinoinnin luokassa – ja jo vartin yli kymmenen. Ruokavaunuja kuvattiin ahkerasti.

Jos meille on ulkomailla ihmeitä, on ihmeitä täälläkin. Kävimme opettajan kanssa Savonlinnassa ja Olavinlinnassa. Tunnin ajaa jyrskytimme ja katselimme ja ihastelimme maisemia – eli pelkkää metsää! Ilmakin oli kaupungissa hieman kylmä, joten otin taskusta hanskat käteeni. Tätä ope ihmetteli. Hän on ihmetellyt jo ennenkin, miksi suomalaiset pitävät hanskoja kädessä, mm. oppilaamme ja kollegamme Saksassa heidän luona käydessään. Itse vastauksena kuvittelisin, että kylmyyttä vastaan!!!

Kaupungissa tuli vastaan tuulipukuisia ihmisiä. Ihmettelyn aihe oli tietysti sekin, kuinkas muuten. Minusta ei juuri mikään paremmin sovi Suomen oloihin kuin juuri tuulipuku. Jos asuu parin kilometrin päässä kaupasta, on kätevää tehdä lenkki samalla reissulla. Ja ainahan täällä sataa lunta ja räntää tai tuulee. Kaikkein paras asu meidän oloihin, sanoo Lenita Airisto mitä lystää.

Etäopetuslaitteet olivat uutta, mutta sitä ei vielä ole jokainen päässyt näkemään, ehkäpä alkuviikosta. Hirvivaroituskyltit tien varressa viehättivät, kaupoissa vain ei ollut mitään hirveen viittaavaa ostettavaa. Suomalaiset eivät ole akuppakansaa, emme vieläkään ole oikein oppineet, mitä ulkomaalaiset haluavat.

Nyt vain täytyy tämä tarina lopettaa, meille tuli äkkilähtö Kangasniemelle tyttären luo.

Vappukin tuli vahingossa

Vappukin on päässyt tulemaan salaa. Saksalaiset vieraatkin tulivat jo maanantai-iltana, mutta siitä kirjoitan myöhemmin. Tässä välissä kuitenkin pari vappukuvaa ennen kuin on jo juhannus käsillä.

Koulukuraattorilla on pieni koiravauva päivittäin koulussa, sillä sitä ei voi jättää vielä yksin kotiin. Muuten se luulee itsensä hylätyksi. Selvä se, että koira on oppilaitten lemmikki.

Kuvasin myös saksalaisen opettajan tuoman tuliaisen: kivat kynttilälamput, mosaiikkilasia. Rakastan tällaisia lasijuttuja, tykkään myös kovasti ikkunamosaiikista.
Minua hieman hymyilytti, kun ope sanoi, että voin kesäiltana istua puutarhassa ja laittaa kynttilät valaisemaan. Että Suomessa voisi istua enää illan pimetessä ulkona! Toiveajattelua, utopistinen ajatus, paitsi tietysti turkki päällä. Ja jos Suomessa tarkenee istua illalla vielä ulkona, on tavallisesti yö vielä niin valoisa, että keinovalaistus ei pääse oikeuksiinsa. Mutta itse ajattelin heti, miten kiva on syksyllä sisällä illan pimetessä laittaa näihin kynttilät, tai jouluna.

Eilinen päivä oli yläasteen puolella teema- ja karnevaalipäivä. Aamupäivällä erilaisia rasteja mm. liikennekasvatuksesta, huumevalistuksesta yms. Iltapäivällä karnevaalimeininkiä. Lukio ei osallistunut niihin geimeihin muuten kuin pukeutumalla karnevaaliasuihin. Opettajillakin oli jotain hullunkurista päällä. Minulla ei etäopetuksessa ollut sattuneesta syystä kuin yksi oppilas, kuvasimme toistemme naamarit. Oman hattuni ja naamarini olen ostanut joskus Saksasta Kölnin karnevaaleilta.

Joskus asiat luistavatkin

Illansuussa sain puhelinsoiton erään saksalaisia majoittavan oppilaan isältä. Oppilas oli saanut juuri tänään tiedon, että pääsee jalan takia toiselle puolelle Suomea tutkimuksiin. Säikähdin jo, että oppilas ei voi ottaakaan saksalaista vierasta vastaan, mutta pelko oli turha. Vieras tarvitseekin vain ehkä yhden yön tilapäisesti muualta. Yhdellä puhelinsoitolla sain tilapäisen yöpaikan, joten kivi mätkähti sydämeltäni. Kerrankin jokin asia hoitui hyvin.

Eräällä toisella oppilaallani on oikea käsi paketissa eikä hän voi kirjoittaa, joten hän sai koulun yhden läppärin käyttöönsä. On siis kerrankin tietokoneistakin jotain kunnon hyötyä. Minä vain pelkään, että poika saa jännetuppitulehduksen paljosta hiiren käytöstä ja tottumattoman käden rasituksesta.

Mutta nyt nokka kohti Pietaria. Eräs tuttava kertoi kuulleensa vasta tänä talvena, että Pietarissa on valtavat määrät aarteita ja loistoa palatseissa. Monilla tuntuu olevan vieläkin ennakkoluuloja itään päin, eikä ihme. Mutta Pietari ei ole enää yhtään sama kuin entinen Leningrad. Saa nähdä, paljonko on muuttunut, olen ollut viimeksi Pietarissa Comenius-porukan kanssa viitisen vuotta sitten.

Kiitettävästi hommaa

Luulin, että työkiireet vähenisivät, kun alkoi kevät ja viimeinen jakso, mutta mitä kittiä. Minulla on opetustuntien osalta helpohkoa, mutta muuta työtä näyttää kerääntyvän kiitettävästi.

Ylihuomenna lähden Pietariin nelipäiväiselle retkelle. Retki on osa ns. Pietarin kulttuurikurssia, jota venäjänope pitää oppilaille. Kurssiin kuuluu myös matka Pietariin, ja sinne saa lähteä aina muitakin kuin oppilaita mukaan. Sunnuntai-iltana tullaan takaisin.

Heti maanantai-iltana tulevat sitten saksalaiset oppilaat suomalaiseen koulujärjestelmään tutustumaan, kahdeksan nuorta opettajansa kanssa kymmeneksi päiväksi. Sähköpostin välityksellä oppilaat ovat jo koko talven olleet heidän kanssaan kirjeenvaihdossa, joten luulisi kaiken sujuvan hyvin. Opettaja tulee minun luokseni asumaan, hän lähtee kyllä jo muutaman päivän kuluttua pois.

En ole vieläkään oppinuut, että oppilaille pitää antaa niin hyvät numerot, etteivät tule uusintakuulusteluun. Tänään tein pitkään uusintakuulustelukokeita, ja jokainen uusija on tietysti tulossa uusimaan eri kurssia, ettei voi vain monistaa kaikille samaa koetta.

Aikaa tuhraantui koulun uuden monistuskoneen kanssakin. Muuten kone on samanlainen kuin entinen, mutta nyt sillä voi skannata ja lähettää skannatun sivun tietokoneelle, jolla voi muokata skannattua tekstiä. Tänään kokeilin sitäkin ja tämä on tosi hyvä juttu etäoppilaita ajatellen. Pari viikkoa sitten olin joutunut skannaamaan omalla pienellä monitoimikoneellani oppilaalle yhden tekstisivun ja lähettämään sähköpostilla, mutta oppilas ei ollut saanut tihrustetuksi siitä oikein mitään selvää. Nyt pitäisi näkyä toisessa päässä hyvin. Paitsi että huomasin tekstin asetusten menneen vinksin vonksin, joten teksti ei tulostu oppilaalle ihan alkuperäisen näköisenä.

Ja sitten vielä se kakkosluokan etäopetussaksa. Olemme lukeneet jo kakkosluokan kaikki kurssit, mutta sain yllättäen opetettavaksi jo tänä keväänä heille yhden kolmosluokan kurssinkin, että ehtivät syksyn yo-kirjoituksiin lukea kaikki tarjottavat kurssit. Tietystikään ei ollut lukemamme kirjasarjan viimeiset kurssit vielä valmistuneet, joten piti ottaa vanha kirjasarja kehiin. Viime kevään siivousvimmassa oli siitä mennyt jo harjoituskirjani roskiin, samoin opettajanmateriaalit. Kuin ihmeen kautta löysin tekstikirjan jostain hävitettävien kirjojen seasta.

En halunnut ostattaa oppilailla harjoituskirjaa kun ei minullakaan ole, joten joudun tekemään joka kappaleeseen muutaman harjoituksen. Tällaista työttömän työtä taas joutuu tekemään. Mutta ei oikeastaan haittaa, teemme paljon yo-tehtäviä, joten harjoituskirjaa ei olisi paljon ehdittykään.

Vanhaa rojua vai arvotavaraa

Koulun kirjastonhoitaja toi opehuoneeseen iänkaikkisen vanhoja kirjoja 1800-luvulta, suurin osa oli maantiedon kirjoja ja eri kansojen elämän kuvausta. Oli jopa luonnonsuojelukirja, mitä kovasti ihmettelin. Mutta se osoittautuikin 1950-luvun kirjaksi. Ihmettelen silti, että jo silloin on ollut olemassa käsite luonnonsuojelu, mutta että ei se ole tuottanut kovinkaan suurta tulosta. Toisaalta, ellei tuota käsitettä olisi ollut olemassa, ei meillä olisi kai tämänkään vertaa elinmahdollisuuksia maapallolla.

Kirjastonhoitaja on lukion äidinkielenopettaja, joka jää keväällä eläkkeelle, ja minä saan ensi syksystä lähtien kirjastonhoidon tehtäväkseni. Minusta kivaa vaihtelua. Äidinkielenopettajan kanssa pohdimme, mitä kirjoja pitäisi heittää pois, mitä säilyttää. Nämä ikivanhat kirjat nyt ainakin on säilytettävä, niissä on monta mielenkiintoista asiaa: jo kieli sinänsä nykykorvissa erikoista, asenteet sekä tietysti entisajan elämän kuvaus. Emme laita näitä enää kirjaston puolelle, vaan opehuoneeseen niin ylös, etteivät ne tartu vahingossa jonkun käsiin.

Minua ihmetyttää, että nuorempi sukupolvi ei anna mitään arvoa vanhoille kirjoille. Eräs opettaja oli ankarasti kieltänyt laittamasta hänen pöydälleen mitään vanhaa materiaalia. Jopa 2000-luvulla ilmestynyttä materiaalia piti heittää pois. Vaikka jokin asia tuntuu nyt tarpeettomalta, on sillä tulevaisuudessa ehkä arvaamaton arvo. Minulla on ristiriitainen tunne. Pitäisikö minun heittää kirjaston puolelta pitkä rivi 1970-1990-lukujen kielten kirjoja paperinkeräykseen. Ne ovat eri kustantajilta tulleita näytekappaleita, eri kirjasarjoja kuin mitä meillä luetaan. Nyt ne ovat vain hyllyn täytteenä, mutta ainakin nuo 1970-luvun kirjat näyttävät minusta jo ihan antiikkisilta ja jopa arvokkailta. Vaikeaa on päätös.

Yksi niistä kirjastosta löytyneistä kirjoista oli "Maantieteellisiä kuvauksia maapallon kaikista osista", toimittanut Isak Fehr, "muodostellen suomentanut" F.O. Rapola, Osa I Eurooppa, WSOY Porvoo 1899. Kirjaa lukee kuin parastakin romaania. Minua viehättää kerrontatyyli ja se, mihin asioihin on kansojen tavoissa kiinnitetty huomiota ja millainen asenne kirjoittajalla on ollut kuvattavaansa.

Kopioin tähän malliksi muutaman rivin venäläiskuvauksesta. Kannattaako näin mielenkiintoisia kirjoja pois heittää?

Kyläjuhla on Venäjällä ylimalkaan mieltämasentavimpia näkyjä, joita saa nähdä. Se on lisätodistuksena siitä, kuinka huonosti pohjolainen, joka niin hyvin taitaa työtä tehdä, osaa sopivasti huvitella. Juhlapäivä Ranskassa tai Italiassa on hauska nähdä. Ei ainoastaan aamulla, vaan vielä illallakin pitkän päivän perästä näkee iloisen ilmeen joka kasvoilla, ja iloinen, hyvää mieltä osottava hälinä kohoaa väkijoukosta. Venäjällä sitävastoin on kansa kykenemätön huvitteleimaan viattoman iloisesti; se etsii hauskuuttaan humalasta, niin että nähdessään kansanjuhlan tekee mieli valittaa, että elämässä on lainkaan juhlapäiviä.

Vastakarvaan

Keskiviikon suomentunnit ovat aina lievästi sanoen mielenkiintoisia. Tällä kertaa olimme juuri aloittaneet tunnin, kun yksi, jota ei ollut näkynyt moneen viikkoon, ja luulimme hänen jo lopettaneen kokonaan, lampsi saappaat kolisten luokkaan.
-Terve, minä olen kova äijä! olivat ensimmäiset sanat, suomeksi.
Kaikki räjähtivät nauramaan. Onneksi ryhmä on erittäin huumorintajuinen, joten kaikki omat virheemme ja töppäyksetkin käännämme vain hyväksi huumoriksi.

Tulijalla ei ollut kirjaa, ei kynää, ei paperia. Vähän nyrpein mielin yksi kuitenkin suostui näyttämään tekstiä omasta kirjastaan. Kun kävimme läpi yhtä tehtävää, laukaisi tulija vastaukset suoralta kädeltä! Muut katsoivat minua suu auki, sillä kukaan muu ei kerennyt vielä edes ajatella asiaa. Piti jo vähän toppuutella, että muutkin saavat vastata.
-Minä olen salaa opiskellut, oli kommentti.

Positiivista oli kuitenkin, että tulija otti kännykkänsä esiin ja kirjoitti sinne muistiin aina sanoja, jotka olivat uusia ja joita hän katsoi tarvitsevansa. Oli hän oppinut viikkojen aikana joitain härskiyksiäkin, joita toi esiin aina sopivin välein. (Huom, minä en niitä ole opettanut!)

Kesken oppitunnin mies taas hyppäsi yhtäkkiä ylös sanomatta mitään ja painui ovesta ulos. No se ei ollut meille enää mitään uutta, niin hän on tehnyt joka kerta ennenkin. Hän käy aina välillä tupakalla ulkona.
Varttitunti ennen tunnin loppua hän hyppäsi taas ylös ja ilmoitti, että nyt on mentävä katsomaan jääkiekko-ottelua. -Terve sitten, hän sanoi ja paineli pihalle.

Voi taivahan käki

Olen nyt korjannut pitkän saksan yo-kirjoitukset, ruotsin sekä pitkä että keskipitkä ovat työn alla. Rehtori lähetti noottia sähköpostissa, että kieltenopettajien olisi neuvottava, millaisille papereille mitäkin tehtäviä kirjoitetaan!

Voi taivahan käki, sanon minä! Tällekin luokalle olen jo viime vuonna selittänyt ainakin kahteen kertaan, on näytetty mallikappaleet papereista, on näytetty kalvolla, miltä mikin paperi näyttää. Tänä vuonna on samoin toitotettu varmaan kolmekin kertaa, joka harjoituskuuntelussa on ollut oikeannäkösiiä papereita, jokaisessa tehtävävihkossakin lukee asia, ja ensimmäinen valvoja usein vielä asiasta mainitsee. Ja tämän saman on tehnyt englanninopekin.

Ja silti on jollain aine kirjoitettu vääränlaiselle paperille, tai jos piti kirjoittaa kaksi ainetta, on joku kirjoittanut vain yhden. Tai jos enkussa piti kirjoittaa 250 sanaa, kirjoittaa oppilas vain 200 ja oikein karsimalla yrittää karsia, ettei vain tule enempää. Kun ei tullut siis lukeneeksi ohjetta ollenkaan! Ja joku laskee sanamäärän saksassa ja saa 107, vaikka niitä on 207. Ja sitten minä saan niitä laskea ja viivottimella mitata pituutta! Niin, ja sitten vielä sekin, että ovat tehneet kaiken maailman virheet, mitä ei pitänyt tehdä.

Voi itku. Nyt olen tullut jo siihen tulokseen, että enhän minä voi elää heidän puolestaan. Jos oppilas ei osaa lukea ohjeita eikä kuuntele neuvoja, eihän sellainen ole kypsä ylioppilaaksi. Kannattaako sitä minun murehtia. - Mutta kun minä murehdin kuitenkin ja luulen, että kaikki maailman kurjuus on minun syytäni.

Ja miten voi olla vaikeaa kirjoittaa kaikki henkilötiedot joka paperiin? Joka ikinen vuosi joltain puuttuu syntymäaika tai allekirjoitus tai koulun tai oma numero. Olenpa kokenut senkin, että oppilas ei ole tiennyt kaikkia etunimiään. Oli aina luullut, että hänellä on vain kaksi etunimeä, vaikka niitä oli kolme. Tai yksikin Topi hämmästyi kovasti, kun selvisi, että hänen oikea etunimensä onkin Toivo.

Maanantaina on vielä lyhyt saksa, jossa on vain yksi oppilas. Hänelle kun nyt saisi vielä tiedon, ettei sellaiselle paperille pidä kirjoittaa vaan tällaiselle, ja päälauseen verbi kakkoseksi ja sivulauseessa heittäisi kaikki verbit loppuun, niin hyvä tulisi.

Ruumiineritteitten syöjiä

Mitkä ovat hyviä tapoja, mitkä huonoja? Kuka määrää, miten pitää käyttäytyä? Juuri tänään pulpahti tuo kysymys taas mieleeni, kun joku kaivoi tunnilla nenäni edessä nenäänsä ja kauhukseni pisti klimpin suuhunsa!

Eikä tämä ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun tällaista sattuu. Ja kun ei ilkeäsi sanoa asianomaiselle, varsinkin kun jo lähemmäs kaksikymppisiä ovat räkänsä syöjät. Joskus olen tehnyt niin, että olen muina miehinä katsonut ikkunasta ulos ja sanonut: "Se joka kaivaa nenäänsä, lopettakoon sen!" Muut oikein hätkähtävät, mitä se tuo oikein meuhkaa. Asianomainen on ymmärtänyt kyllä yleensä lopettaa.

Eikä sinne suuhun mene pelkästään nenästä tuleva, vaan kaikki mikä ihmisestä irti lähtee: korvamönkä, korvalehtiin kertynyt kanahka, varmaan napanöyhtäkin, jos ei vaatteita olisi tiellä.

Onko sitten sopivaa haukotella suu ammollaan? Minun mielestäni se on rumaa ja epäkohteliasta. Mutta jos asiasta mainitsee, saa vastaukseksi yleensä hämmästyneitä kysymyksiä: "Miten niin ei saa haukotella?" Puhumattakaan siitä, että yskitään ja pärskitään ilman mitään estoja, toisen kirjojen päälle ja toista kohti. Ja vielä niin kovaa, että varmasti kaikki läsnäolijat huomaavat. Kyllä luulisi, että vähän voisi yrittää pitää nenäliinaa tai edes kättä edessä.

Tästä tuli tällainen iljettävä juttu, mutta kun on alkanut ällöttää. Kun ei millään jaksaisi enää lukiossa tällaista opettaa, kun olisi niin paljon muutakin opetettavaa. Eivätkö nämä tällaiset ole moukkien tapoja. Senkin vielä ymmärrän, jos joskus jollekin epähuomiossa sattuu, mutta kun monet näyttävän kuulevan vasta ensimmäistä kertaa, ettei kannata ruumiineritteitään ihmisten ilmoilla syödä.

Luonnonlahjakkuuksia

Joillakin ihmisillä on hämmästyttävän hyvä looginen ajattelukyky ja siten uuden oppimisen kyky. Olen koko kurssin ajan hämmästellyt, miten etäopetuspaikkakunnalla saksankielinen vaihto-oppilas ymmärtää melkein kaiken, vaikka puhuisimme muiden kanssa suomea. Jos tehdään joitain harjoituksia, joissa on suomenkieliset vihjeet, hän on osannut kirjoittaa niiden perusteella kaiken saksaksi.

Samaa sanoo venäjänope. Opiskelija opiskelee suomalaisten mukana venäjää etäopetuksessa ja on paras koko ryhmässä. Sehän ei sinänsä ole ihme, mutta kun kokeessakin on paljon tehtäviä, joissa vihjeet on annettu suomeksi. Se ei tunnu silti tahtia haittaavan. Ope oli pitänyt täsmälleen saman kokeen kuin suomalaisillekin, ilman että mitään kohtaa oli avustettu saksan kielellä.
Ilahduttavaa tavata aina välillä tällaisia positiivisia ihmisiä.

*********
Kenenkähän tekemä taideteos tuossa kuvassa on? Se on ollut meillä jo parikymmentä vuotta ja vasta muutama kuukausi sitten huomattiin. Lattialaudassa on tuollainen ketun kuva ihan luonnostaan. Valitettavasti aina maton alla, joten ei sitä ole huomattu aiemmin.