Varjon puolella

Kirjahyllyjä siivotessamme sattui käsiin ruotsalaisen kirjailijan Karin Alvtegenin kirja Varjo. Mietimme miehen kanssa, onko joku vieraista jättänyt meille iltalukemisensa. -Ei. Olisiko se jostain paperinkeräyslaatikosta löydetty? -Ei. Varmaan se on ostettu kirjaston poistohyllystä? -Ei. Näyttää siltä, että lapset ovat ostaneet sen isän- tai äitienpäivälahjaksi! -Ei.

Vaan kun vihdoin saimme auki hieman kiinniliimautuneet kaksi ensimmäistä sivua, oli toisella sivulla ystäväni nimi! Mitä hänen kirjansa meillä tekee? - No varmaan se on tuotu luettavaksi! Mutta milloin, siitä ei ole aivoihin jäänyt minkäänlaista muistijälkeä.

Luin kirjan ja hyvä se olikin. Paljon parempi kuin Anna Janssonin tai Liza Marklundin dekkarit. Jännityskirja tämäkin on, mutta erilainen. Se on jossain määritelty psykologiseksi trilleriksi. Ruotsin satutäti Astrid Lindgren on Karin Alvtegenin isotäti. Karin mietti, mitä tapahtuisi, jos kansakunnan kaapin päälle nostetun kirjailijan kaapista yhtäkkiä löytyisikin luurankoja. Tällaisista mietteistä hän alkoi kehitellä Varjo-romaaninsa.

Romaanista saa pohdittavaksi monenlaisia teemoja: lasten hylkääminen, yksinäiset vanhukset, alkoholismi, epäonnistunut avioliitto. Yksi pääteemoista on, kumpi on syyllinen enemmän, teon tekijä vai sivustakatsoja. Onko oikein, että ihmiset vain katsovat vierestä, kun näkevät vääryyttä? Miksi kukaan ei puutu? Siinäpä pohtimista. Alvtegen tuntuu olevan oikea pieni maailmanparantaja.

Tämän dekkarin täytyy olla hyvä, koska minäkin jaksoin sen lukea. En paljon lue dekkareita, mutta tämä oli jotenkin erilainen. Kaksi kolmasosaa kirjasta luettua eivät vieläkään kaikki salaisuudet ole selvinneet. Onko ihminen todella valmis maksamaan minkä tahansa hinnan kuolemattomuudesta? Kirja yllättää ja pitää pihdeissään ihan loppuun saakka.

Yhtä koskettavia

En ole innokas runojen lukija, sillä monet vaativat sen verran liikaa aivokapasiteettia, että pyyhkii yli. Mutta Lauri Pohjanpään runot ovat meikäläisenkin käsityskyvyn ulottuvilla. Tutkailin juuri hänen teostaan Kootut runot (WSOY Porvoo 1945) ja hämmästyin, kun huomasin, että yksi runo oli hyvin samantyyppinen kuin Goethen iki-ihana Keijujen kuningas (Erlkönig). Erlkönig on kovin liikuttava. Käsittelemme sitä tavallisesti saksantunneilla ja olen usein nähnyt kyynelen puristuvan oppilaiden silmäkulmasta sitä lukiessamme, vaikka luemmekin sitä vain saksaksi. Mutta onhan se monille jo entuudestaan tuttu musiikkitunneilta.

En tunne kirjallisuudentutkimusta niin paljoa, että tietäisin, onko näitä kahta runoa verrattu toisiinsa, tai onko Pohjanpää kenties saanut vaikutteita Goetheltä, mutta minusta ne ovat yhtä koskettavia. Ja sama teema: sairas lapsi, joka jo näkee tuonpuoleisia, mutta äiti tai isä yrittävät lohduttaa ja selitellä näkyjä maallisilla asioilla. En halua puuttua viimeaikaisiin uusiin runotulkintoihin.

Goethen Keijujen kuninkaan sanat ovat internetissä sen verran monessa paikassa, että en kopioi enää tähän. Laitan vain linkit suomeksi ja saksaksi.

Sairaan lapsen joulu (Lauri Pohjanpää):

-Oi äiti, äiti, unissain näin taivaan joulupuun
ja kynttilöinä siinä näin mä auringon ja kuun.

-Sä nuku, nuku lapsonen! Pian isä sytyttää
myös meidän joulukuusehen niin monta kynttilää!

-Niin lempeänä Jumalan näin kultatuolissaan,
kun jakoi enkel´lapsille hän joululahjojaan.

-Sä nuku, kohta meillekin käy joulu-ukon tie!
Et arvaa, mitä sullekin sen kontissa jo lie.

-Ja sitten lauloi enkelit viel´ laulun kaunihin…
ja tähdet käsi kädessä ne kävi piirihin.

-Sä nuku linnun-unonen viel´, armahani mun,
niin kohta heräät siskojen sä joululauluhun!

-Oi katso, äiti: Jumala nyt kuusen sytyttää…
Se kuinka loistaa! … Nään vain sen! … Miks sua en enää nää?

-Mik´ on sun rakas? … Oudosti niin silmäs säteilee!
Sä herää, laps! – oi miksi sun niin kätes kylmenee!

Keijujen kuningas vielä myös laulettuna:

Lukemiani kirjoja

Jes, monissa blogeissa kehotetaan kertomaan kirjoista, jotka ovat olleet vaikuttavia. Vaikka en ole koko talvena joutanut lukea yhtään kirjaa, aloin muistella mitä olen joskus aiemmin lukenut. Tälle listalle pääsivät ne, jotka ensin tulivat mieleen. Aikamoista arpapeliä kuitenkin, koska hyviä kirjoja on paljon. Näistä kaikista en enää oikein muista tarkkaan juontakaan, mutta sen vain muistan, että ehdottomasti lukemisen arvoisia.

1. John Steinbeck: Punainen poni
Sain keskikouluaikana jostain kirjoituskilpailusta palkinnoksi John Steinbeckin iki-ihanan Punaisen Ponin, joka kertoo pienen pojan iloista ja suruista hänen hoitaessan poniaan. Kirjalla oli sikäli suuri merkitys, että se ohjasi lukemaan muitakin Steinbeckin kirjoja kuten Helmi, joka kertoo köyhästä meksikolaisesta perheestä 40-luvulla. Perheen isä löytää arvokkaan helmen, mutta huomaa, että rikkaus ei tuokaan onnea.
Steinbeckistä tuli yksi lempikirjailijoitani.

2. Chang Jung: Villijoutsenet
Kirja kertoo kolmen kiinattaren, isoäidin, äidin ja tyttären tarinan. Minua kiehtovat yleensä omaelämäkerrat ja eri kulttuurit ja tämä on molempia. Kirja on samalla Kiinan olojen ja kulttuurin kuvausta keisarillisesta Kiinasta ihan nykypäiviin saakka.

3. Lorenzo Carcaterra: Katuvarpuset
Karmiva kuvaus kasvatuslaitos- ja vankilaoloista New Yorkin Hell´s kitchenistä 60-luvulta, aiheina mm. pedofilia. Tämäkin on tositarina, kirjoittajan itsensä kokemana. Amerikka ei todellakaan ole aina se onnen maa, joksi monet sitä kuvittelevat.

4. Dominique Lapierre: Ilon kaupunki
Tällä kertaa ollaan Intiassa Kalkutassa ja köyhien ihmisten parissa.

5. Waris Dirie: Aavikon kukka
Somalialaisen huippumallin, ympärileikatun naisen tarina. Ja kuinkas muuten, omaelämäkerta.

6. Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli
Jälleen yksi parhaita omaelämäkertoja, nyt ollaan Irlannissa Limerickin kaupungissa. Kirja kertoo elämäntaistelusta erittäin köyhissä oloissa.

7. Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen
Parhaita suomalaisten kirjoittamia kirjoja. Kuitenkin suomalaisten liian vähän tuntema.

Haasteissa on kehotettu kirjoittamaan viidestä kirjasta, mutta kun en löytänyt koneesta pysäytysnappia, tuli kirjoja seitsemän. Sitä paitsi nämä kaikki olivat niitä, jotka pasahtivat yhtaikaa mieleen.

Vanhaa rojua vai arvotavaraa

Koulun kirjastonhoitaja toi opehuoneeseen iänkaikkisen vanhoja kirjoja 1800-luvulta, suurin osa oli maantiedon kirjoja ja eri kansojen elämän kuvausta. Oli jopa luonnonsuojelukirja, mitä kovasti ihmettelin. Mutta se osoittautuikin 1950-luvun kirjaksi. Ihmettelen silti, että jo silloin on ollut olemassa käsite luonnonsuojelu, mutta että ei se ole tuottanut kovinkaan suurta tulosta. Toisaalta, ellei tuota käsitettä olisi ollut olemassa, ei meillä olisi kai tämänkään vertaa elinmahdollisuuksia maapallolla.

Kirjastonhoitaja on lukion äidinkielenopettaja, joka jää keväällä eläkkeelle, ja minä saan ensi syksystä lähtien kirjastonhoidon tehtäväkseni. Minusta kivaa vaihtelua. Äidinkielenopettajan kanssa pohdimme, mitä kirjoja pitäisi heittää pois, mitä säilyttää. Nämä ikivanhat kirjat nyt ainakin on säilytettävä, niissä on monta mielenkiintoista asiaa: jo kieli sinänsä nykykorvissa erikoista, asenteet sekä tietysti entisajan elämän kuvaus. Emme laita näitä enää kirjaston puolelle, vaan opehuoneeseen niin ylös, etteivät ne tartu vahingossa jonkun käsiin.

Minua ihmetyttää, että nuorempi sukupolvi ei anna mitään arvoa vanhoille kirjoille. Eräs opettaja oli ankarasti kieltänyt laittamasta hänen pöydälleen mitään vanhaa materiaalia. Jopa 2000-luvulla ilmestynyttä materiaalia piti heittää pois. Vaikka jokin asia tuntuu nyt tarpeettomalta, on sillä tulevaisuudessa ehkä arvaamaton arvo. Minulla on ristiriitainen tunne. Pitäisikö minun heittää kirjaston puolelta pitkä rivi 1970-1990-lukujen kielten kirjoja paperinkeräykseen. Ne ovat eri kustantajilta tulleita näytekappaleita, eri kirjasarjoja kuin mitä meillä luetaan. Nyt ne ovat vain hyllyn täytteenä, mutta ainakin nuo 1970-luvun kirjat näyttävät minusta jo ihan antiikkisilta ja jopa arvokkailta. Vaikeaa on päätös.

Yksi niistä kirjastosta löytyneistä kirjoista oli "Maantieteellisiä kuvauksia maapallon kaikista osista", toimittanut Isak Fehr, "muodostellen suomentanut" F.O. Rapola, Osa I Eurooppa, WSOY Porvoo 1899. Kirjaa lukee kuin parastakin romaania. Minua viehättää kerrontatyyli ja se, mihin asioihin on kansojen tavoissa kiinnitetty huomiota ja millainen asenne kirjoittajalla on ollut kuvattavaansa.

Kopioin tähän malliksi muutaman rivin venäläiskuvauksesta. Kannattaako näin mielenkiintoisia kirjoja pois heittää?

Kyläjuhla on Venäjällä ylimalkaan mieltämasentavimpia näkyjä, joita saa nähdä. Se on lisätodistuksena siitä, kuinka huonosti pohjolainen, joka niin hyvin taitaa työtä tehdä, osaa sopivasti huvitella. Juhlapäivä Ranskassa tai Italiassa on hauska nähdä. Ei ainoastaan aamulla, vaan vielä illallakin pitkän päivän perästä näkee iloisen ilmeen joka kasvoilla, ja iloinen, hyvää mieltä osottava hälinä kohoaa väkijoukosta. Venäjällä sitävastoin on kansa kykenemätön huvitteleimaan viattoman iloisesti; se etsii hauskuuttaan humalasta, niin että nähdessään kansanjuhlan tekee mieli valittaa, että elämässä on lainkaan juhlapäiviä.

Ei kiinnosta heitä mankelikaan

Tänään käsiteltiin kolmosten kanssa mankelikappaletta. -Ei me pyykkiä mankeloitu, mutta ruotsin kirjassa oli puhetta ruotsalaisesta kirjailijasta Henning Mankellista. Eivät olleet oppilaat lukeneet koskaan Mankellia, pari oli sentään nimen kuullut.

En kauheasti välitä dekkareista, mutta yhden Mankellin Wallander-kirjan olen lukenut. Harvoin edes muistan kauaa kirjojen juonia, mutta yhdessä kirjassa joku roisto keksii mennä asumaan vanhan miehen asuntoon ihan noin vain. Roisto keplottelee itsensä sisään jonakin myyjänä, ja kun asukas on huonokuuloinen ja huonomuistinen, unohtaa tunkeilijan alta aikayksikön. Niin mies asustaa vanhuksen kanssa samassa isossa huoneistossa pitkänkin aikaa tämän sitä koskaan tajuamatta. Tilanne on kai jäänyt mieleeni sen takia, että itselleni ei olisi koskaan tullut mieleeni keksiä asunnottoman asunto-ongelmaan tuollaista juttua.

Eniten minua on Mankellin tuotannossa viehättänyt Vindens son (Tuulten poika), joka kertoo 1900-luvun alussa Kalaharin autiomaasta tuodusta neekeripojasta. Mitä ennakkoluuloja Ruotsissa siihen aikaan oli tällaisia kohtaan, on mielenkiintoista lukea. Kirjan tekee mielenkiintoiseksi se, että Mankell kai on oikeasti matkustanut Kalahariin etsimään pojan juuria.

Mutta ei nyt niin kovin kiinnostavaa ollut oppilaitten mielestä. Vähän kun yrittää kertoilla jotain omasta mielestä kiinnostavaa, on se oppilaitten mielestä ajan haaskausta. Mutta voin kyllä vakuuttaa, että oli ohjelma tunnilla mikä tahansa, oppilaitten mielestä olisi pitänytkin tehdä just sillä kertaa jotain muuta.

Perustetaan haaremi

Lomalukemisista sain nyt päätökseen Anna-Leena Härkösen Ei kiitos. Kirjaa on jo julkisuudessa ehditty kehua ja haukkua, kuten kunnon kirjoja aina. Pääteemana kirjassa on väljähtänyt avioliitto ja seksin puute, kerrankin naisen näkökulmasta. Mutta eipä uskaltanut Anna-Leena Härkönenkään ratkaista ongelmaa radikaalisti.

Olen aina ihmetellyt, miksi ei voi olla niin, että yhdellä naisella voisi olla useampi mies tai yhdellä miehellä useampi vaimo. Muissa kulttuureissa tällaisia onkin, mutta miksei meilläkin? Käytännössä ja salaahan niin monilla jo muutenkin on. Yksi mies olisi rakastaja, toinen olisi se kiltti koti-isä, jonka kanssa tehdään ja kasvatetaan lapset. Jos vielä tarvetta kolmannelle, niin mikä estäisi ottamasta vielä sellaista, jonka kanssa jutellaan henkevät keskustelut. Eri määrä miehiä tarpeiden mukaan. Eikä olisi mitään mustasukkaisuusdraamoja ja tappeluita, kaikki hoituisi yhdessä ja sulassa sovussa, kaikki asuisivat saman katon alla. Paineet ja odotukset eivät kasautuisi yhden ihmisen harteille.

Härkösen kirja tarjoaa pääteeman lisäksi kirjallisuuspiireihin monta muutakin keskusteluaihiota. Jo ensimmäiset 50 sivua luettuaan löytää aiheita: paniikkihäiriöt, vaihtoehtoelämäntavat, teini-ikäisten ongelmat (ja niissähän ruotimista riittää) jne jne.

Heti alkumetreillä ilmenee, että päähenkilö on saksanopettaja. Samaan hengenvetoon mainitaan, että se on maailman tylsin ammatti. Jaa, enpä sitä ennen tiennytkään! Minkähän takia maailman kaikki muut ihmiset ovat sitten saaneet kivemman ammatin kuin minä? Mahtaa heillä olla tosi hauskaa, kun minullakin on ihan hulvattoman kivaa.

Näkyjä

Sain luetuksi Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty. Kirjailijan sisar on kuollut, ja kirjoittamalla tämän kirjan Härkönen työstää suruaan. Huomiotani kiinnitti parikin kohtaa. Eräs tuttava oli soittanut Härköselle ja kertonut nähneensä kuolleen kasvot sateella pisaroiden keskellä. Härkönen ei pitänyt tätä suurena ihmeenä, sillä ortodoksisessa uskonnossa kuulemma uskotaan, että kuollut henkilö ilmestyy tietyn ajan sisällä jollekin ei-läheiselle ihmiselle. ei kovin läheiselle siitä syystä, että tämä ei säikähtäisi.

Härkönen mainitsee useaankin otteeseen, kuinka hänellä on vahva tunne sisaren läheisyydestä, kuin tämä olisi ihan vieressä. Kolmen päivän kuluttua kuolemasta tämä tunne hävisi. Jälleen ortodoksit uskovat kuolleen sielun vaeltavan omaisten lähellä kolme päivää, minkä jälkeen lähtee pois.

Nykyihmiset säikähtävät tuollaisia puheita, sillä ihmiset mennä vouhkaavat ja hössöttävät, eivätkä pysähdy hiljentymään minkään asian äärelle. Minua myös hämmästyttää, miten kuolemaa pelätään yli kaiken. Itse en pidä noita tapauksia kovin ihmeellisinä tai outoina, sillä melkein kaikki, joiden hyvin läheinen ihminen on kuollut, kertovat samantapaisista kokemuksista. On myös paljon kirjallisuutta, joka valaisee tätä asiaa.

Nyt tuntuu kornilta alkaa puhua tässä yhteydessä kissasta, mutta minua hämmästytti taas jouluna näkyjä näkevä kissa. Jo kesällä kirjoitin samasta asiasta. Tällä kertaa samainen kissa makasi keittiön kaapin päällä sikiunessa. Yhtäkkiä se pomppasi pystyyn, katsoi silmät lautasen kokoisina jotain, pörhisti vähän turkkiaankin. Ja pian se alkoi kurottaa kaulaansa ja liikuttaa sieraimiaan haistellen. Ihan kuin siinä olisi seisonut joku, jota haistella, kuten kissoilla on tapana tehdä. Minä raukka vain en nähnyt mitään. Pian kissa rauhoittui, ei kai haissut seisoja millekään, ja heittäytyi uudelleen makuulle.

Jääveistoksia kasvihuoneilmassa

Tässä jääveistos, josta eilen kirjoitin. Pakkauksessa oli vielä pari pussia uusille veistoksille, mutta säästän ne ensi vuoteen ja laitan karamelliväriä sisään väriaineeksi. Ainakaan meidän suurella pihalla eivät pelkät jäänväriset oikein erotu.
Pakastimessa jäätyi lintu hyvin. Sitä vain ei voinut laittaa heti pakastimeen, sillä toinen puoli olisi tullut laudan tasaiseksi, koska en saanut millään täytetyksi pussia ihan kokonaan vedellä. Illalla oli nollassa keli, joten hain veistoksen takaisin pakastimeen ennen nukkumaanmenoa. Vien taas illalla ulos koristeeksi. Kummalliseksi on siis mennyt Suomen talvi. Ennen vietiin asioita ulos jäätymään, nyt ne tuodaan ulkoa sisään samaa tarkoitusta varten.

Lämpimistä talvista puheen ollen luin jo ennen joulua Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa, joka kertoo juuri kasvihuoneilmiöstä. Tapahtumat sijoittuvat ajassa parikymmentä vuotta tästä eteen päin. Vaikka kirja on kirjoitettu romaanin muotoon, se tuo tieteen valossa hyvin esiin, millainen tulevaisuus meillä saattaisi olla. Kun kaikki maailman savupiiput työntävät saastetta, kerääntyy jäätiköiden pinnalle mustaa nokea, joka vangitsee auringon lämmön ja sulattaa vauhdilla jäätiköitä.

Tämän uskon kakistelematta. Kun nyt jouluna poltimme uunissa lahjojen käärepaperit, oli ulkona lumella piha mustanaan savupiipusta lentänyttä mustaa nokea ja hiiltynyttä paperia. Ja me poltimme sentään vain pari muovipussillista! Mitä sitten yötä päivää tupruttelevat tehtaanpiiput, ja vielä pahempia myrkkyjä!

Monet tiedemiehet ovat ennustaneet myös uutta jääkautta. En ole ennen oikein ymmärtänyt, miten se voisi olla mahdollista, ilmastohan lämpenee, mutta kirjan luettuani käsitän senkin asian ja uskon hyvinkin. Mutta enpä paljastakaan enempää, jos joku vaikka haluaa lukea kirjan.

Voimakkaat naiset

Koko syksynä en ole saanut aikaan lukea kirjoja. Nyt kuitenkin luin Sofi Oksasen kirjan Puhdistus melkein yhdeltä istumalta. Kirjaa ei voi jättää kesken. Naiskohtalot tempaavat mukaansa.

Sofi Oksanen kuvaa Viron lähihistoriaa 50 vuoden ajalta taitavasti, hän yhdistää hyvin menneen ja nykyisyyden. Kirjan luettuaan on helpompi ymmärtää, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat, miten on mahdollista, että lähimpiinsäkään ei voi luottaa. Ja pahuuden määrä maailmassa näyttää olevan vakio.

Itseäni kirja kiinnosti kovasti siksikin, että yksi kollegoistani on virolainen ja hän on vuosien mittaan aina hieman raottanut salaisuuksien verhoa. Samoin kirja toi elävästi mieleen Kansalaisopiston vuosien takaisen vironopettajani omakohtaiset kertomukset omista ja sukulaistensa kohtaloista ja elämästä Siperiassa.
Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Millaisena paluumuuttaja näkee Suomen

Mielenkiintoinen lukukokemus on aina vertailla Suomen oloja ja käytäntöä muiden maiden vastaaviin. On hyvä välillä kuulla, mitä muidenkin maiden oloja hyvin tuntevilla on maastamme sanottavana.

Toimittaja Eija Wager on asunut Italiassa 30 vuotta ja on muuttanut takaisin Suomeen. Tuosta muuttoajasta ja sopeutumisesta tähän kulttuuriin hän on kirjoittanut Paluumuuttajan päiväkirjan. Kirjassaan Wager tuo esiin monia kulttuurieroja maidemme välillä. Kuten vaikkapa kansainvälinen lukutaidon päivän. Suomessa se on suuri itseylistyksen päivä, mutta Italiassa päivä on todellinen itsekritiikin ja haukkumisen päivä. Toisaalta meillä toitotetaan harva se päivä, että kansa ei lue paljoakaan, mutta Italiassa luetaan kirjan mukaan huomattavasti vähemmän.

Olen muuten usein puhunut saksalaisten kanssa PISA-tutkimuksesta, jossa suomalaiset oppilaat ovat huippuhyviä lukemisessa ja monessa muussakin aineessa. Saksalaiset esittävät yhtenä perusteena menestymiseen sen, että meillä on niin pimeät talvet, jolloin ei voi tehdä juuri muuta kuin sytyttää lukulampun ja alkaa lukea.

Eija Wager ottaa esiin myös nuorten naisten muuttuneen puhetavan. Se on muuten asia, jonka olen itsekin monen muun lisäksi pannut merkille television kautta, koskee lähinnä Etelä-Suomen kaupunkeja. Eija Wager kirjoittaa näin: "...puhetapa on muuttunut oudoksi. Se on ylös alas soljuvaa vääntämistä: puhutaan paljon sisään hengittäen ja nostaen koko ajan ääntä niin että puhe kuulostaa siltä kuin puhuja olisi tukehtumassa. Naukuva, kiemurteleva äänenkäyttö ja puhetapa vaativat kaulan venyttämistä, joten pää vedetään vinosti sivuun."

Toinen teema kirjassa ovat eläimet. Kirjailijalla on paljon eläimiä ja hän suhtautuu niihin kuin perheenjäseniin. Olen itsekin sitä mieltä, että jos eläimen kanssa seurustellaan, sen kanssa voi kommunikoida. Tästä olen käynyt kiivaitakin keskusteluja eri ihmisten kanssa. Ei tietenkään kissakaan ymmärrä puhetta, jos se on vain omissa oloissaan hiiriä pyydystämässä, ei se silloin kuule puhetta eikä opi. Mutta vuorovaikutus on tärkeää. Ihan samoin kuin pienen lapsen puheen kehityksessä.

Nämä ja monia monia muita mielenkiintoisia asioita kirjailija tuo esiin. On huomattava, että kaikki mitä suomalaisista mainitaan, ei ole aina negatiivista.

Koulumaailman kuvausta

Minkähän takia minä luulen aina, että kun olen opettaja, minun pakosti pitäisi lukea kaikki maailman kirjat, joissa vähänkään sivutaan koulua. Tai ulkomailla matkustaessa pitää aina kasata kaikkea materiaalia opetusta varten, ettei matkalaukkuun meinaa mahtua.

Minä tulin jo keväällä lukeneeksi Aino Kontulan, entisen biologian opettajan, kirjoittaman Ei eläinkokeita, käyttäkää mopoja. Kirja kertoo tämän päivän suuresta ongelmasta, laiminlyödyistä lapsista. Vaikkei missään sanottu, luulen että kirja perustuu omakohtaisiin kokemuksiin tällaisten lasten kanssa työskentelystä. Niin toden ja tutun tuntuinen kuvaus oli. Kontulan aiemman kirjan Rexi on homo ja opettajat on hullui on sanottukin olevan omakohtaisista kokemuksista ja uskon kaiken hyvin, on itselläkin sen verran tuota puolta tullut nähtyä.

Mutta kun lainasin kirjastosta Emilia Talan ja Kati Rajasaaren kirjan Sadistiope ja hulluhoitsu, en kestänytkään lukea sitä, alkoi ahdistaa. Liikaa koulujuttuja lomalla oli sentään todella liikaa. Vähän harpoin sieltä täältä, mutta minusta tuntuu, että tämä liioitellusti kirjoitettu kirja saattaa kolahtaa sellaiseen, joka ei ole niin paljon tekemisissä koulun kanssa. Kannattaa lukea, että vähän on jyvällä, mitä kaikkea nykyään koulussa tapahtuu.

Kiva kirja oli myös Anne Helttusen ja Pertti Leppäsen toimittama Terkut sulle – Nuorten kirjeitä kielestä ja identiteetistä. Tätäkin luin vain sieltä täältä. Kirjassa nuoret kirjoittivat kuviteltuja kirjeitä eri henkilöille annetuista aiheista. Kivoja, kypsiä ajatuksia, mutta kuten sanoin, alkoi tuntua liikaa työltä. Saattaa olla, että tämä kirja ei välttämättä kiinnosta henkilöitä, jotka eivät ole koulun kanssa tekemisissä.

Ja enhän minä olisi ruotsinope enkä mikään, jos en mainostaisi Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaista. Kirjassa on otettu esiin kaikki ruotsalaisuudet, mitä voi olla olemassa. Kirja alkaa ylevästi, mutta loppuratkaisuun olin pettynyt. Tuttavien keskuudessa kirja on herättänyt mielipiteitä laidasta laitaan. Sitä rakastetaan mutta myös inhotaan.

Ruotsalaiset naiset ovat innostuneet kirjoittamaan dekkareita. Vaikka en dekkareita paljon luekaan, minunhan on aina katsottava ekaksi viimeinen sivu, onko päähenkilö hengissä. Vasta sitten jos hän on selvinnyt jännittävästä tilanteesta, kestän lukea loppuun. Nyt luin Helena von Zweigbergkin Kuka jäljelle jää. Taattua dekkaria, hämmästyttävän hyvin kirjailija osaa kuvata henkilöiden psykologisia reaktioita. Mutta tyhmiä roistoja olivat! Tämänkin kirjan luin ihan sen takia, että kirjailija sattui olemaan ruotsalainen, tavallaan virkani puolesta luin.

Ja laitetaan tähän nyt vielä yksi, todella mielenkiintoinen ja yllätyksiä täynnä oleva kirja, joka ei taatusti koske koulua tai ruotsalaisuutta: Sarah Watersin Silmänkääntäjä. Alku saattaa olla jonkun mielestä pitkäveteinen, itse olin luovuttaa muutaman kymmenen sivun jälkeen. Mutta tuttavani kehottivat vain jatkamaan. Ja takaan, että ei kannata jättää kesken, kirja on huiman yllätyksellinen. Sitä ei voi jättää kesken.

Lemmikkikaupan tytöt

Sain juuri luetuksi Anja Snellmanin kirjan Lemmikkikaupan tytöt. Joku sanoi minulle, että kaikkien opettajien pitäisi se ehdottomasti ja pakosti lukea.
Kirja tuo esiin seksibisneksen ja ihmiskaupan. Päästään siinä sivussa sivuamaan vähän muitakin aiheeseen liittyviä ongelmia.

Keskustelin myös jonkun toisen kanssa samaisesta kirjasta, ja tämä henkilö puolestaan oli sitä mieltä, että mitä hyödyttää meidän lukea ja tietää kaikista ongelmista, emmehän me voi kuitenkaan mitään tehdä. Tieto lisää vain tuskaa ja alkaa ahdistaa, kun ei itse voi suuresti vaikuttaa.

On ehkä niinkin. Mutta kasvattajien ja vanhempien on hyvä tietää näistä asioista, että osaa neuvoa ja varoittaa nuoria vaikkapa internetin deittipalstojen ja kuvagallerioiden vaaroista. Kaikki näyttää viattomalta, mutta pahimmillaan seuraukset voivat olla onnettomia.

Vanhempien kannattaisi ehkä kiinnittää huomiota myös siihen, miten nuoret tytöt pukeutuvat nykyään. Vaatetus, joka sopii diskoiltaan tai viihdetaiteilijan esiintymispuvuksi ei välttämättä sovi tavalliseksi kouluasuksi. On omastakin pienestä koulustamme esimerkkejä, miten joidenkin tietynlaisten poikien on vaikea pitää näppinsä tytöstä erossa, jos tämä istuu rinnat melkein paljaina toisen silmien edessä. Itkua on tuherrettu kerran jos toisenkin.

Mutta kuten Anja Snellman alkusivulla siteeraa Sven Lindqvistiä:
Ei meiltä tietoa puutu.
Meiltä puuttuu rohkeutta
käsittää mitä tiedämme ja tehdä johtopäätökset.

Onko kaikki maailmassa jo oivallettu

Aina kun keksii hyvän oivalluksen, onkin joku muu keksinyt ja sanonut sen aiemmin. Oikeastaan maailmassa ei tarvitsisi itse kirjoittaa tai tehdä mitään, kaikki on jo tehty valmiiksi. Kun olin lukenut Kaari Utrion Kiilusilmä feministi, (sisältää kolumneja eri vuosilta), oli melkein tunne kuin olisin itse kirjoittanut ne artikkelit. Niin samoilla linjoilla olen Utrion kanssa monista asioista, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Mutta nythän minun ei tarvitse kirjoittaa, kun joku muu on sen tehnyt. Utriolla on suoranuottinen tyyli sanoa asiat niin kuin ne ovat. Mutta totuudenhan hän vain sanoo, ei sellaisesta pitäisi loukkaantua. Kirjan ala-otsikko kuuluu: Eli miksi en enää matkusta junassa. Vastaus: siksi, että ihmiset junassa tulevat jatkuvasti haukkumaan kirjoitusten takia.

Minuun on tehnyt vaikutuksen myös Armas K. Baltzarin Sadeaika, joka kertoo kahden kehitysvammaisen rakkaudesta. Kirja on niin todentuntuisesti kirjoitettu, että voisi olla totta. Baltzar on harvinaisen suorapuheinen, aihe on todella vaiettu tabu. Ainakin minun tuntemieni kehitysvammaisten vanhemmat ovat kiukustuneet suunnattomasti siitä, että terveydenhoitoalan ihmiset ovat ottaneet puheeksi heidän kehitysvammaisen lapsensa seksuaalisuuden. Ja lapset ovat olleet tuolloin jo 20-40-vuotiaita.

Nyt olen lukenut myös Sabine Kueglerin Paluun viidakkoon. Kirja tuo esiin juuri sen saman asian kuin toissailtainen TV-ohjelmakin: Sademetsät hävitetään, kuivuus lisääntyy, alkuperäiskansoilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin häipyä ja muuttaa slummeihin.

Hallitusten ja metsäyhtiöiden ahneus on niin pitkällä, että esim. Länsi-Papuan ihmisiä otetaan kiinni ja tapetaan.
Sabine Kuegler on ryhtynyt taisteluun epäoikeudenmukaisuuksia ja raakalaismaisuuksia vastaan, siksi hän kirjoittaa tämän toisen kirjansa. Kirjoittaja ei ole kirjanteossa onnistunut mielestäni niin hyvin kuin ensimmäisellä kerralla Viidakkolapsen kirjoitettuaan, mutta hänen päätarkoituksensa on tuoda julki, mitä kaukana Euroopasta tapahtuu. Elämä muualla ei ole niin auvoista kuin ehkä luulemme. Eli kyllä maailmassa vielä on parantamisen varaa.

Saapuminen ihmisten ilmoille

Nyt kun kesällä ei ole koulua, täytyy repiä riemua muualta. Olen lukenut kesän mittaan useitakin kirjoja, joita en olisi malttanut jättää käsistäni. Tykkään tosipohjaisista tarinoista. Yleensäkin pidän kirjoista, joissa kerronta on suoraa, en siedä arvoituksellisia filosofisia vaikeaselkoisia sepustuksia, vaikka kuinka ihmiset väittävät sellaista sivistykseksi. Niissä menee vain hermot.

Viime kirjastokäynnillä käsiini sattui Misha Defonsecan Susilapsi. Se kertoo 7-vuotiaasta tytöstä, joka lähti viime sodan aikana Belgiasta vaeltamaan Euroopan halki kohti itää vanhempiaan etsien. Vaellus ulottui aina Venäjälle saakka ja kesti neljä vuotta. Eläimen raatoja matkalla syöden, susien kanssa eläen ja sodan kauhuja kokien tyttö vaelsi eteenpäin ja selvisi lopulta takaisin kotiin, jossa ei ollut jäljellä enää mitään.

Minun, joka olen aina saanut elää turvattua elämää, on tosi vaikea käsittää, miten tuo on mahdollista. Mutta aika oli toinen ja ihmiset toisenlaisia, ilmeisesti muutenkin sitkeämpiä kuin me nykyään pumpulissa eläneet.

Olen juuri saanut lahjaksi Sabine Kueglerin Paluun viidakkoon. En ole kirjaa vielä lukenut, mutta kun luin ensimmäisen osan Viidakkolapsi, ihastuin siihen kahdestakin syystä. Tietysti juuri siksi, että se on tositarina: lapsuutensa viidakossa viettänyt lähetystyöntekijän lapsi tulee yhtäkkiä länsimaiseen yhteiskuntaan. Ongelmat ovat suuret, lapseen ei osata suhtautua oikealla tavalla. Juuri omien kokemusten puute tuollaisesta kai saa aikaan sen, että lasta ei uskota eikä ymmärretä hänen palattuaan.

Toisekseen kirja kertoo juuri niiltä alueilta Indonesian viidakoista, joissa sisareni on ollut työssä. Hänkin kertoi, että meno viidakkoon töihin oli itse asiassa aikoinaan pienempi shokki kuin paluu sieltä ns. sivistyksen pariin. Luettuaan nämä kaksi kirjaa laittaa sivistyksen todellakin lainausmerkkeihin. Meillä on kyllä kirjasivistystä, mutta missä on sydämen sivistys?
Jotenkin samantyyppisiä ongelmia kokivat näiden molempien kirjojen kirjoittajat.

Luin tuon Viidakkolapsen jo toissa talvena. Kun kerroin siitä silloisille oppilailleni, oli pari oppilasta lukenutkin sen. Oppilaat arvostelivat kirjoittajaa rankimman jälkeen, mikä hämmästytti minua kovasti. Arvostelivat lähinnä siksi, että tuollaisilla erikoisilla kokemuksillaan joku tienaa rahaa. Miksi ei saisi ansaita rahaa? Sehän on rehellisin keinoin ansaittua. Minusta tuntuu, että jos tällaisessa tulee ensimmäiseksi mieleen vain kateus, miten joku on tienannut kirjalla rahaa, ei ole pystynyt eläytymään kirjoittajan tarinaan eikä oivaltanut sen sanomaa.