Kieltenopen päiväkirja

Kohti uutta

2009-08-07T10:36:00.002+03:00

Tätä blogia en päivitä enää. Tervetuloa uuteen blogiini Kirlahin blogi. Tavataan siellä, toivottavasti.

Vieraita kieliä kesälläkin

2009-08-04T09:58:00.002+03:00

Eilen oli meillä saksalaisia vieraita. Entinen opiskelukaverini löysi työharjoitteluaikanaan saksalaisen miehen ja asuu Saksassa. Ystäväni on yrittänyt opettaa lapsilleen suomen kieltäkin, vanhin (nyt 22 v.) puhuukin suomea ja on aina lukenut itsekin suomenkielisiä lehtiä. Nuorempi (19 v) ymmärtää hyvin, mutta ei itse suostu puhumaan.

Mielenkiintoista, että tämä nuorempi tyttö tulee nyt syksyllä Helsinkiin johonkin perheeseen au pairiksi. Jännää, että äitinsä meni aikoinaan Saksaan harjoitellakseen saksaa, ja nyt tyttö tulee sieltä Suomeen oppiakseen suomea. Saa nähdä, käykö kerrankin niinkin päin, että täältä löytyisi mies, joka pitelisi kiinni lopun elämää Suomessa. Tarvitaanhan täällä kieli-ihmisiä, kun moni suomalainen jää sille tielleen lähdettyään ulkomaille kieli- ja työharjoitteluun.

**
Mutta Aatu-poikammepa on kiinnostunut ruotsin kielestä. Pari päivää sitten hän innostui kyselemään pöydällä olevien esineiden nimiä ruotsiksi. Kun näytin vaikkapa lautasta ja sanoin tallrik, totesi poika asiallisesti: "Eli siis niinku lautanen". Hän on jopa ruvennut käyttämään osaamiaan asioita käytännössä. Kauppaan mennessä hän oli tänään tervehtinyt kaikkia ihmisiä sanomalla: "Goddag". Jotkut olivat katselleet hämmästellen, jotkut iloitsivat. Mutta en tiedä, iloitsenko minä kovin, kun minun pitäisi saada tietää jokin tärkeä asia ja hän vain kuittaa: "Jag vet inte!"

Ampiaiset pörräävät ja vaari notkuu

2009-07-31T09:36:00.007+03:00

Valtavan ampiaispesän huomasin ulkovaraston katossa. Se on noin 20 cm läpimitaltaan ja mahdoton pörinä käy sen ympärillä. Hyvä se on, että on pölyttäjiä kasveille, niitä tarvitaan. Itse olen vain jollain lailla ampiaisen ja mötiäisen pistoille allerginen, pari kertaa on joskus pistänyt jalkaan, ja koko nilkkakin paisunut reiden kokoiseksi, joten ei kovin mielellään ota pistoa ainakaan vaikkapa kieleen.

Nyt voi olla viikon verran blogipäivittäminen satunnaista, sillä lapsenlapsi on taas meidän ilonamme. On kiva tarjota hänelle uudenlaisia elämyksiä. Koko kesänä hänellä ei ole ollut mahdollisuutta oikein kunnolla mennä rannalle leikkimään, joten alku oli hänelle kauhistuttavaa. Eilen ei meinannut suostua millään ottamaan rannalla kenkiä tai vaatteita pois; kävyt pistelivät, hiekka meni varpaisiin, kädet kastuivat ja hiekka tarttui käsiin, hattu kastui vedestä tai hiekkaa tarttui polviin, lelulaiva ui liian kauas rannasta (n. puolen metrin päähän!), ohi ajavat veneet nostattivat aaltoja, hiekkalinnaa tehdessä kädet likaantuivat jne.

Jokaisesta tällaisesta asiasta oli huuto korvia huumaava, mahtoi kauempana aurinkoa ottanut mies ihmetellä, miten meillä lasta oikein rääkätään. Mutta kun oli kolme tuntia oltu, ei poikaa meinannut millään saada pois vedestä polskuttamasta. Hän oli löytänyt rantaelämän ihanuuden. Kotimatkalla iloitsi, ettei hänellä ole koskaan vielä ollut näin hauskaa päivää! Tänään on tarkoitus mennä rannalle melomalla.

Lapset antavat aikuisille aina aihetta nauruunkin. Olin antamassa hänelle jogurttia kaapista, kun vaarikin tuli keittiöön huonoilla jaloillaan. Silloin poika tokaisi minulle: "Anna nyt sen vaarin antaa, kun se tuossa notkuu!" Hah, mistähän se tuollaisen notkumisenkin on oppinut, ei meiltä ainakaan.

Ja olenhan minä saanut Ritalta tällaisen palkinnonkin. Kiitos kiitos.

Lumpeenmetsästystä

2009-07-28T16:45:00.007+03:00

Melontaretki lummetta metsästämään alkoi lupaavasti. Tyyni järvenpinta, aivan ihanteellinen. Toisaalta minuun iskee pelko, että allamme on loputon kuilu. Harha tulee siitä,e ttä sekä yllä että alla on samannäköistä, kuin ääretön taivas olisi pilvineen myös allamme. Sorsapoikue säikkyy kanoottia, ja yksi poikanen eksyy väärälle puolelle kanoottia ja vaakkuu hädissään.

Ei sellaista tuuria meillä voi ollakaan, että koko ajan olisi tyyntä. Tuleekohan oikein kunnon myrsky? Horisontissa näyttää tulevan vettä kaatamalla. Pitänee kääntyä takaisin.

Kun ei ole laineita, näkyy järven pinnassa jotain kummallisen ruskeaa. Lieneekö saastetta? Melomme lähemmäksi ja huomaamme, että pinta on täynnä vain joitain kasvin siemeniä. Siitä punaruskea kerros. Pilvet hajosivat, eivät tuoneet sadetta, mutta nostattivat voimakkaan aallokon.

Päämääränämme tällä kertaa on kuvata pienestä lahdenpohjukasta lumpeita, Etelä-Savon maakuntakukkia. Niiden kuvaaminen ei olekaan yksinkertaista, sillä rannalta jos yrittää kuvata, ne ovat aina liian kaukana, niiden lähelle ei pääse. Helppoa ei ole kanootillakaan. Ison selän ja lahdenpohjukan välissä on korkea ruoikko, jonka läpi nyt pitäisi tunkeutua. Vettä on puoli metriä, mutta ruoikko niin tiheä, että kaikin voimin saamme työntää kanoottia melalla pohjasta lykkien.

Onnistui! Pääsimme läpi ja ihanan rauhallista kovan aallokossa taistelun jälkeen. Tänne eivät tuulet ulotu.

Melo! Pysähdy! Ota taakse päin! Älä sinne! Ja taas takaisin! Ei ole helppoa lumpeen kuvaaminen. Mutta joskus saattaa saada heilahtamattomankin kuvan. Arvanneeko monikaan, miten vaikeaa voi joskus olla kasvinkin kuvaaminen. Ja silti tulos on vain amatöörimäinen.

Viimeinen silmäys lahdenpohjukalle.

Ja nokka kohti hiekkarantaa, jossa uidaan Saimaan kimmeltäessä.

Kaverin mökkiloma

2009-07-26T09:08:00.010+03:00

Ystäväni oli vuokrannut kesämökin Etelä-Suomesta, ja kun kyselin häneltä lomakuulumisia, hän lähetti minulle tällaisen kertomuksen kuvien kera. Olen saanut häneltä luvan julkaisemiseen. Viimeinen ei ole koiran vaan joutsenen tekosia.

tuli tuttuja
kovasti
kuten tämäkin rovasti

toinen kaunis on
hentoinen
kuten tämäkin kaunoinen

yksi hirmuinen
kehveli
kuten tämäkin epeli

joku jumppaa
kömpelö
kuten tämäkin hönelö

joku merkit vain
suihkaisi
ihan pikkaisen pieraisi

Kääntyi miinukseksi

2009-07-25T08:56:00.008+03:00

Pari päivää sitten kävimme pikkukylän kesäteatteriesitystä katsomassa. Siellä oli kansaa kuin pipoa. Laskeskelin, että 200-300 henkeä oli tullut ilottelua katsomaan. Miten on mahdollista, että jonkin syrjäkylän esityksiin tulee noin paljon kerralla väkeä, kun kirkonkylälläkin alkukesästä oli vain noin 100 ihmistä? Mietin, onko esitys täällä niin paljon parempi. Ei, päin vastoin, sanoisin. Päättelin, että tuolla korvessa ei ole juuri muuta tekemistä, ei ole juottoloita, joissa aikaansa viettää. Niinpä kesämökkiläisillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin harrastaa kulttuuria.

Itse en ole kauhean innokas menemään kesäteattereihin. Ensinnäkin, aina sataa. Nyt ei ihme kyllä ollut sitä tuskaa. Mutta oli muita tuskia: Saimme paikat niin kaukaa, että ei nähnyt juuri muuta kuin edessäistujien päitä. Monet tapahtumat perustuivat pelkkään näkemiseen ja kun oli populaa edessä, ei tiennyt, mitä siellä edessä tehtiin. Naurunremakasta päätellen jotain härskiä tietysti, mikä muu se suomalaisia naurattaisi. Ja minkähän takia tuolit laitetaan aina niin, että katsojat istuvat aina aurinkoon päin? Kun ei kerran satanut, räkötti aurinko julkeasti suoraan silmiin.

Eikä siellä kuullutkaan, mitä puhuttiin, suuri osa meni ohi korvien. Osa näyttelijöistä mumisi itsekseen. Näin ollen tyhjä aika piti täyttää muulla virikkeellä. Yhtäkkiä huomasin edessä istuvan naisen virkatun lierihatun reunalla kulkevan muurahaisen. Seuranta-aikana se kerkesi kiertää kolme kertaa lierin ympäri!

Ja maantieltä kuului jatkuva autojen tohotus. Juuri kun oli ehtinyt päästä taas juonesta kiinni, päryytti moottoripyörä tai yliviritetty mopo ohi, niin että sinne meni sekin huippuhetki.
Ja väliajan jälkeen kaikki pikkupennut olivat keksineet mennä pihan leikkitelineille mekkaloimaan. Kovempaa ne kailottivat kuin näyttelijät.

Mitenkähän minun taakseni sattuu tulemaan aina se tilaisuuden selostaja! Oli sitten ylioppilasjuhlat koululla tai mikä tahansa muu yleisötilaisuus, tulee selän takaa ilmainen selostus, aivan kuin muut katsojat ja kuulijat olisivat sokeita ja ymmärtämättömiä: -Tämä on se Yläuotisen lesken poika, onpas se kasvattana pitkän parran. -Minkähän takia tuo soittaja on laittanna tuollasen kauhtanan piällee? Ois luulna, että tällasee tillaisuutee ois jottai juhlavampoo löytänä. -No sieltä soapuu pappikii. Eihä tuo oo yhtää papin näkönekkää. -Ai siitä Viagrastakohan se tuon piä jäykisty! -No nyt sillä on huulpunnoo poskessa, se evustaja olkii tuon sortin miehiä!

Miten minusta alkaa tuntua, että tämä kulttuurinautinto kääntyi negatiivisen puolelle.

Ruma Suomi

2009-07-24T12:39:00.004+03:00

Tällaisia otoksia tarttui kameraan tänä aamuna. Jos metsät ovat täynnä autonromua ja muuta kaatopaikkatavaraa, ovat järvenrannat täynnä vanhoja veneenrotiskoita. Parin tunnin melontaretkeltä löytyi näin monta vanhaa rohjaketta, jotka ovat maanneet rannassa jo vuosia. Ne eivät näy tielle, joten ovat suurimman joukon katseilta piilossa. Mutta ne, jotka katselevat luontoa vesiltä käsin, näkevät tällaista. Laitan pari kaunistakin kuvaa mukaan, ettei aivan masentumaan pääse. (Suurenna napasauttamalla!)

Minkähän takia kuntiin on perustettu ympäristölautakuntia, kun mitään ei saada aikaseksi romujen pois siistimiseksi? Tiedän, että ainakin yksi noista veneistä on ollut paikassa, josta sen näkee tielle. Omistaja on saanut kehotuksia poistaa se - ja hän on poistanut sen - sata metriä sivuun pusikkoon, ettei näy tielle!

Kun tulimme rantaan, oli joku tyhjentämässä roskasäiliöiden luo roskia. Yksi iso jätesäkillinen ei enää mahtunut säiliöön, joten tyyppi jätti säkin säiliön viereen. Säkki näytti olevan täynnä kierrätyspulloja. Miksi ei vienyt niitä kauppaan, olisi saanut hyvät rahat, jotka olisi voinut antaa vaikka oppilaiden luokkaretkikassaan, ellei itsellä sattunut olemaan pikkurahan puutetta.

Virkistävä näky

2009-07-23T09:19:00.008+03:00

Tällaisissa maisemissa olen tänä kesänä uinut ja melonut. Siitä vain saarien välistä tuntemattomaan. Maisemakuvat ovat ihan eri paikasta otettuja, mutta kuvaavat hyvin sitä, miten kanootista melkein pinnan tasolta katsottuna joka puolella näyttää samanlaiselta. Eksymisvaara on suuri. Kerran joku tuttava kertoi englantilaisesta turistipariskunnasta, joka oli melonut jo kolmatta kertaa heidän kesämökkinsä ohi, kunnes viimein oli uskaltautunut kysymään, missä he oikein olivat.

Eräänä päivänä pyöri rannalla yläpuolellamme valtava määrä sudenkorentoja. Sattui olemaan kamerakin mukana ja yritin kuvata, mutta ne vasta nopeita olivat. Ja vaikka olisivat olleet hitaampiakin, ei kuvaaminen olisi onnistunut, sillä en auringossa ja ilman laseja nähnytkään kameran ruudusta mitään. Joten räpsin summissa vähän väliä laukaisten, ja kas, yhteen kuvaan oli tullut jopa sudenkorento! (kuva kannattaa suurentaa).

Yhtenä päivänä oli rannalla sotka. Tuli ihan eväidemme viereen, ei pelännyt tippaakaan. Säälitti, mihinkähän se oli porukkansa hukannut.

Aurinkoa en ole kuitenkaan ottanut. Eikä onneksi tarvitse ottaakaan, mikäli tutkijoita on uskominen. Ja uskonhan minä. Tänä aamuna oli paikallislehdessä artikkeli tutkijasta, entisestä oppilaastani, joka tutkii auringon ultraviolettisäteilyn vaikutusta kasveihin. Viimeisten kymmenien vuosien aikana on UV-säteilyn määrä lisääntynyt 10 prosenttia. Ja keväisin on säteilyn määrä kuulemma 30% voimakkaampaa kuin tavallisesti. Tutkija sanoi, ettei hän missään tapauksessa ottaisi aurinkoa. Kasvitkin suojautuvat aurinkoa vastaan ruskettumalla.

Ihan kuin aurinko porottaisi todella voimakkaammin kuin ennen, tai sitten sitä ei vain kestä enää senkään vertaa kuin aiemmin. Mutta on se vain muuten niin virkistävä näky taivaalla.

Varjon puolella

2009-07-21T13:09:00.006+03:00

Kirjahyllyjä siivotessamme sattui käsiin ruotsalaisen kirjailijan Karin Alvtegenin kirja Varjo. Mietimme miehen kanssa, onko joku vieraista jättänyt meille iltalukemisensa. -Ei. Olisiko se jostain paperinkeräyslaatikosta löydetty? -Ei. Varmaan se on ostettu kirjaston poistohyllystä? -Ei. Näyttää siltä, että lapset ovat ostaneet sen isän- tai äitienpäivälahjaksi! -Ei.

Vaan kun vihdoin saimme auki hieman kiinniliimautuneet kaksi ensimmäistä sivua, oli toisella sivulla ystäväni nimi! Mitä hänen kirjansa meillä tekee? - No varmaan se on tuotu luettavaksi! Mutta milloin, siitä ei ole aivoihin jäänyt minkäänlaista muistijälkeä.

Luin kirjan ja hyvä se olikin. Paljon parempi kuin Anna Janssonin tai Liza Marklundin dekkarit. Jännityskirja tämäkin on, mutta erilainen. Se on jossain määritelty psykologiseksi trilleriksi. Ruotsin satutäti Astrid Lindgren on Karin Alvtegenin isotäti. Karin mietti, mitä tapahtuisi, jos kansakunnan kaapin päälle nostetun kirjailijan kaapista yhtäkkiä löytyisikin luurankoja. Tällaisista mietteistä hän alkoi kehitellä Varjo-romaaninsa.

Romaanista saa pohdittavaksi monenlaisia teemoja: lasten hylkääminen, yksinäiset vanhukset, alkoholismi, epäonnistunut avioliitto. Yksi pääteemoista on, kumpi on syyllinen enemmän, teon tekijä vai sivustakatsoja. Onko oikein, että ihmiset vain katsovat vierestä, kun näkevät vääryyttä? Miksi kukaan ei puutu? Siinäpä pohtimista. Alvtegen tuntuu olevan oikea pieni maailmanparantaja.

Tämän dekkarin täytyy olla hyvä, koska minäkin jaksoin sen lukea. En paljon lue dekkareita, mutta tämä oli jotenkin erilainen. Kaksi kolmasosaa kirjasta luettua eivät vieläkään kaikki salaisuudet ole selvinneet. Onko ihminen todella valmis maksamaan minkä tahansa hinnan kuolemattomuudesta? Kirja yllättää ja pitää pihdeissään ihan loppuun saakka.

Yhtä koskettavia

2009-07-19T11:58:00.007+03:00

En ole innokas runojen lukija, sillä monet vaativat sen verran liikaa aivokapasiteettia, että pyyhkii yli. Mutta Lauri Pohjanpään runot ovat meikäläisenkin käsityskyvyn ulottuvilla. Tutkailin juuri hänen teostaan Kootut runot (WSOY Porvoo 1945) ja hämmästyin, kun huomasin, että yksi runo oli hyvin samantyyppinen kuin Goethen iki-ihana Keijujen kuningas (Erlkönig). Erlkönig on kovin liikuttava. Käsittelemme sitä tavallisesti saksantunneilla ja olen usein nähnyt kyynelen puristuvan oppilaiden silmäkulmasta sitä lukiessamme, vaikka luemmekin sitä vain saksaksi. Mutta onhan se monille jo entuudestaan tuttu musiikkitunneilta.

En tunne kirjallisuudentutkimusta niin paljoa, että tietäisin, onko näitä kahta runoa verrattu toisiinsa, tai onko Pohjanpää kenties saanut vaikutteita Goetheltä, mutta minusta ne ovat yhtä koskettavia. Ja sama teema: sairas lapsi, joka jo näkee tuonpuoleisia, mutta äiti tai isä yrittävät lohduttaa ja selitellä näkyjä maallisilla asioilla. En halua puuttua viimeaikaisiin uusiin runotulkintoihin.

Goethen Keijujen kuninkaan sanat ovat internetissä sen verran monessa paikassa, että en kopioi enää tähän. Laitan vain linkit suomeksi ja saksaksi.

Sairaan lapsen joulu (Lauri Pohjanpää):

-Oi äiti, äiti, unissain näin taivaan joulupuun
ja kynttilöinä siinä näin mä auringon ja kuun.

-Sä nuku, nuku lapsonen! Pian isä sytyttää
myös meidän joulukuusehen niin monta kynttilää!

-Niin lempeänä Jumalan näin kultatuolissaan,
kun jakoi enkel´lapsille hän joululahjojaan.

-Sä nuku, kohta meillekin käy joulu-ukon tie!
Et arvaa, mitä sullekin sen kontissa jo lie.

-Ja sitten lauloi enkelit viel´ laulun kaunihin…
ja tähdet käsi kädessä ne kävi piirihin.

-Sä nuku linnun-unonen viel´, armahani mun,
niin kohta heräät siskojen sä joululauluhun!

-Oi katso, äiti: Jumala nyt kuusen sytyttää…
Se kuinka loistaa! … Nään vain sen! … Miks sua en enää nää?

-Mik´ on sun rakas? … Oudosti niin silmäs säteilee!
Sä herää, laps! – oi miksi sun niin kätes kylmenee!

Keijujen kuningas vielä myös laulettuna:

Ihanaa joutilaisuutta

2009-07-18T11:54:00.004+03:00

Kesä on kertakaikkisen ihana. Paitsi sään puolesta niin myös siksi, että silloin tännekin käpykylään tulee elämää. Asukasmäärä yli kolminkertaistuu kesällä, joten pakostakin se näkyy katukuvassa. Yrittäjillä on hikisen kiireiset ajat, mutta meistä muista on vain mukavaa, kun tunnelma on vilkas ja välitön.

Eilenkin menimme satamaan päiväkahveille lettukahvioon. Hyvät olivat muurinpohjaletut mansikkahillon kanssa. Siinä vierähti istuksiessa aika mukavasti myyjinä toimivien oppilaiden kuulumisia kuunnellen ja turistien toilailuja ihmetellen. Turistit tuntee muuten hyvin siitä, että oli sää mikä hyvänsä, he sonnustautuvat sandaaleihin ja shortseihin sekä hihattomaan pikkupaitaan ja hytisevät sinisenä. Kun on kerran mökille tultu, niin silloin myös ollaan hellevaatteissa. Paitsi että eilen sai ihan oikeasti pitää hellevaatteita.

Satamassa on joka päivä jonkinlaisia kojuja, joissa myydään kaikkea mahdollista. Ilmeisesti niitä joku ostaakin, ei ne kauppiaat tänne muuten joka kesä tulisi. Eksyimme taas jälleen kerran vanhoja kirjoja myyvän kauppiaan luo ja taas tarttui meille kirjoja. Löysin Suomalaisen fraasisanakirjan ja mies osti Täällä pohjantähden alla -teoksen. Kolmas osa oli harmittavasti erinäköinen kuin muut, mutta ei voinut asiaa auttaa. Edellisellä kerralla mies osti Lauri Pohjanpään Valitut runot. Emme ole mitään runonlukijoita, mutta kirjassa on monia tuttuja runoja, joita ennen alakoulussa paukutettiin kepin kanssa päähän. Muistoja verestetään.

Saapui siihen satamaan talonkorkuinen laivakin, josta alkoi purkautua porukkaa kylän kujia ihmettelemään. Katsoimme viisaimmaksi siirtyä sivuun ja törmäsimme tuttavaan. Huomasimme, että pehmisten ääressä rupattelu sujuu paremmin ja suuntasimme jäätelökioskille. Myyjä veti lasiseinän kiinni nenämme edestä ja sanoi menevänsä vaihtamaan pikkurahaa. Joku jonossa alkoi ihmetellä: Mitä perh.... Mutta kun lisää tuttuja ilmestyi rupattelemaan, rauhoittui hermostunutkin ja oli vain tyytyväinen, kun oli syy seistä paikoillaan.

Rollaattorilla kulkeva täti-ihminen pysähtyi luoksemme ja ihmetteli, että näkeehän meitäkin sentään ja kätteli. Täällä on vieläkin vanhemmilla ihmisillä tapana tavatessa kätellä. Tapa, jota lännestä päin tulleena aluksi oudoksuin. Olin tottunut siihen, että vain kaukaa tulleita ja harvoin nähtyjä tuttavia kätellään. Ihmiset kättelevät täällä naapuriinkin mennessään. Nyt olen ollut huomaavinani, että tapa on jäämässä pois.

Jätskit nuoleskeltuamme juoksi eräs koulunsa päättänyt perääni ja ilmoitti päässeensä haluamaansa oppilaitokseen. Samoin tuttavan tytär oli päässyt Helsinkiin opiskelemaan mieluisaa alaansa. Ihanaa kuulla tällaisia positiivisia uutisia. Hyvää jatkoa vain heille.

Johan oli pari tuntia vierähtänytkin ja aika lähteä kotiin. Tällaista joutilaan kiireetöntä elämää kun saisi viettää useamminkin. Mutta ehkä siitä ei niin ymmärtäisi sitten nauttiakaan, jos se olisi pakollista ja jokapäiväistä.

Kuvassa muuten ukontulikukka, joka on ihan luonnonkasvi. Ei sitä ole istutettu, mutta se on itse tullut kukkapenkkiimme. Se on näköjään tykännyt tulla meille olemaan ja komeahan se on, ellei komeampikin kuin kallionauhus, joka on samannäköinen ja jota olemme yrittäneet ihan kasvattaa.

Älä luota tekniikkaan

2009-07-17T12:13:00.002+03:00

Saksalainen tuttavani kirjoitti minulle sähköpostissa jo heinäkuun alussa, että hän tulee Suomeen ja haluaisi tavat minut ja ehkä joitain kollegoita, jotka hänkin tuntee. Ensinnäkin hän oli kirjoittanut minulle alun perin, että tulee elokuun puolivälissä, joten toivottelin tervetulleeksi kouluunkin ja ehkä vielä katsomaan etäopetustakin.

Sain heti viestin, että hän kirjoitti vahingossa elokuu, kun piti kirjoittaa heinäkuu! (Sattuu siis muillekin kuin minulle). Onneksi en ollut mitään suurempia suunnitelmia tehnyt, samahan se, jos tulee jo heinäkuussa. Sovimme, että hän tulee heti minun reissuni jälkeisenä päivänä, mutta kellonajasta sovitaan vasta puhelimitse, kun hän on jo Suomessa.

Odottelin puhelinsoittoa monta päivää, mutta leivoin ja tein kanapiirakkaakin ja kutsuin jo pari kollegaakin alustavasti meille. Ei vain kuulunut puhelinsoittoa sovittunakaan päivänä. Vihdoin soitin itse, mutta puhelu meni vastaajaan. Toisella kerralla jätin vastaajaan viestin ja kehotin soittamaan. Mitään ei kuulunut.

Vasta iltapäivällä myöhän tuttava saapui. Oli yrittänyt soittaa monta päivää. Tarkistimme numerot, ne olivat oikein. Kun kokeilin taas soittaa hänen numeroonsa, kuului vain ääni, että numero ei ole käytössä. Tällaista on siis tekniikka. Emmekä ymmärrä, mistä kiikastaa. Onneksi minä en luota mihinkään sataprosenttisesti.

Vierailu supistui siis vain pariin tuntiin, enkä ehtinyt ilmoittaa kavereillekaan. Meille jäi nyt miehen kanssa syötäväksi valtavat määrät leivonnaisia ja piirakkaa. Suurin ongelma on mansikkakakusta, jota vain riittää ja riittää, kun ei sitä voi pakkaseenkaan laittaa. Kaikki puhelinten syytä. Taikka omaa syytä, kun ei sähköpostissa jo sovittu etukäteen tarkkaa kellonaikaa.

Kaikkea pientä

2009-07-16T12:30:00.010+03:00

Vielä muutama kohde Pohjois-Karjalan retkeltä, nyt enemmänkin luontoon liittyvää. Puhoksen taajamassa Kiteellä on iso lehtikuusimetsä, joka on istutettu aikoinaan laivanrakennusta varten. Ihan valtatien varressa on myös runonlaulajan kivi, kuva keskellä ylhäällä.

Vasemmalla hauskat portaat, jotka johtavat sähköpaimenlangan yli. Siitä alkaa luontopolku lehtoukonhattumetsään Tohmajärven kirkon edustalla. Saa kulkea lehmien seassa, millaista olen kokenut myös Itävallassa.

Keskellä alhaalla niin ikään Tohmajärven kirkon liepeillä nälkään kuolleitten muistomerkki. 1800-luvun nälkävuosina kuoli kaksi kolmasosaa asukkaista nälkään. (Tulipahan taas mieleen tänäänkin, kun tuli syödyksi ruuan aikana enemmän kuin olisi tarvis, mutta kun oli ekat omat uudet perunat).

Keskellä Ilomantsista Petkeljärven kansallispuistosta kohta, jossa on pidetty puheita komeissa maisemissa. Penkkejä puhujapöntön molemmilla sivuilla.

Mutta komeita ovat maisemat Koliltakin. Kyllähän minä Kolista olen kuullut ja nähnyt, mahtavia maisemia. Mutta olen aina luullut, etteivät Kolin maisemat ole sen kummempia kuin täällä Savossakaan, jossa korkeilta harjuilta näkee kauas Saimaalle kymmeniä saaria. Mutta taas olin väärässä. Mikään kuva ei kerro sitä, miten korkealla Kolilla todellisuudessa ollaan. Se on todella ansainnut erityismaininnan maisemien joukossa. Peräti uskomatonta. Sydänpohjasta otti jo kiskohissikin, joka kuljetti meidät korkeuksiin kallion viertä pitkin. Ei paljon uskaltanut alas katsoa.

Juukakin on yllättävä. Onko siellä muka jotain? Onhan siellä Tulikivitehdas ja sen ympärille tehty käyntikohde turisteille. Kaikkea mahdollista on valmistettu tulikivestä, pihalla on jopa nojatuoli, jota luulisi nahkaiseksi. Kuvassa kuitenkin Puu-Juukaa eli säilytettyjä vanhoja puutaloja. On käsityömyymälää, myllyä, uittoränniä ja taidenäyttelyä, kaikkea mitä vain sielu halajaa.

Lieksan kirkon liepeillä kasvoi tuohituomia.

Eva Ryynäsen kotoa Lieksasta alhaalla vasemmalla kuva. Jokainen huonekalu on tehty itse, ja jokainen niistä on yksi taideteos. Katsomista ja ihmettelyä riittää kodissa, ateljeessa ja Paaterin kirkossakin.

Vaikka kolme päivää paahdoimme aamusta iltaan, jäi vielä paljon näkemättä. Ajasta kun yleensä suurin osa menee autossa istumiseen. Ja sitä paitsi paljon tuli nähtyä sellaistakin, mikä ei näihin kertomuksiin mahdu. Mutta internet on varmaan pullollaan matkauiluinfoa halukkaille.

Eri aikakausien arkkitehtuuria

2009-07-15T15:27:00.010+03:00

Aina kun minulla on jonkinlainen tietynlainen käsitys ja ennakkoluulo jostain asiasta, huomaan, että se ei oikeasti pidäkään paikkaansa. Minulle Pohjois-Karjala on aina merkinnyt äärimmäistä periferiaa, jossa vain synkät kuusimetsät humisevat, partaiset ukot tiputtavat pontikkaa ja paljasjalkaiset lapset ilakoivat niin, että metsä raikaa. En tiedä onko joskus muinaisuudessa ollut noin, mutta ei ainakaan nyt se pidä paikkaansa.

Vein ystäväni pari vuotta sitten synnyinseuduilleni Pohjanmaalle ja nyt hän puolestaan näytti minulle Pohjois-Karjalaa, josta minulla oli entuudestaan heikko käsitys. Kiersimme kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin paikat: Kitee, Tohmajärvi, Ilomantsi. Tukikohtana Joensuu, jossa yövyimme ystävän veljen perheessä. Kierretyksi tuli myös Pielinen ja nähdyksi joka ikinen mahdollinen paikka: Koli, Juuka, Nurmes, Lieksa. Minulle kaikki pääosin entuudestaan tuntematonta aluetta.

Ei ole Pohjois-Karjala aluetta, jossa nähtäisiin nälkää ja voivoteltaisiin sadon kurjuutta. Ei. Suuria maatiloja siellä täällä laajoine kumpuilevine peltoineen, mikä oli yllätys. Eikä syödä pettuleipääkään, vaan lanttu- ja perunakukkoa, mitkä luulin savolaisiksi ruuiksi. Savolaista on kuulemma kalakukko. Valtavat pitopöydät notkuivat herkkuja joka pitäjässä. Karjalanpiirakatkin oikein kunnolla lämpimiä ja voissa pyöriteltyinä. Ei tarvinnut kärvistellä muutenkaan nälässä, päin vastoin kuin silloisella Pohjanmaan-reissullamme oikein saimme etsiä ruokapaikkaa ja sitten kun vihdoin löysimme, sanottiin, että "son luut ny, sanoo lihakauppiaskin ruattalaaselle". Saimme vain nuoleskella kipon pohjalta jotain muilta jääneitä jämiä. Ruokaan ei panosteta Pohjanmaalla, vaikka muuten on komiaa.

Selvähän se tietysti, että maaseutupaikkakunnat alkavat tyhjentyä, kuten joka puolella Suomea. Mutta Pielisen ympäristö on eläväistä ja vireää. Joensuu on kuin mikä tahansa muu yliopistokaupunki Suomessa. Ja ne samat kaupat kuin muuallakin: mäkkärit, Suomalainen kirjakauppa, Anttila, Prisma jne jne, harmittavaa. Itse asiassa olisi kiva, jos edes jotain omaperäistä olisi säilynyt, mutta ei. Sitä löytää vain museoalueilta. Käsityöpuodit ja turistimyymälätkin myyvät samanlaista tavaraa ympäri Suomea.

Huomiotani kiinnittivät monen eri aikakauden kirkot. Kuvassa ensin Ilomantsin kirkko 1700-luvulta. Ulkoa hieman erikoisen ja oudon näköinen, samannäköinen kuin Ulrika Eleonoran kirkko Kristiinankaupungissa, jossa vain en ole koskaan päässyt kirkkoon sisään. Mitä enemmän pihtaavat sisäänpääsyä, sitä enemmän haluaisin tietää, mitä siellä on. Mutta Ilomantsissa oli ainakin mahtavia kuvia ja koristeluja. Kirkkoa nimitetään Sadan enkelin kirkoksi, siellä on kuvattuna yli sata enkeliä. (Tsekkasin netistä ja toden totta, Ulrika Eleonoran kirkko on samalta vuosisadalta kuin Ilomantsin kirkko).

Seuraavana Tohmajärven kirkko, tyypillinen suomalainen puukirkko. Kolmas on Ilomantsista Parppeinvaaran Runokylän tsasouna.
Alarivissä Ilomantsin ortodoksinen kirkko, seuraavana Lieksan kirkko ja lopuksi Paaterin kirkko Lieksasta, Eva Ryynäsen taiteilijakodin ja ateljeen vieressä.

Erikoisia olivat myös alttaritaulut. Se postaus on erikseen, sillä tässä välissä tuli saksalaisia vieraita, ja jouduin keskeyttämään.
Huomenna saatan kirjoittaa muista Pohjois-Karjalan ihmeistä.
(Kuvia kannattaa suurentaa).

Alttaritauluja

2009-07-15T15:03:00.004+03:00

Alttaritaulujakin on monenlaisia. Pohjois-Karjalassa näimme mm. tällaisia: Ilomantsissa Parppeinvaaran runokylän vaatimattomassa tsasounassa alttarikuvat.

Toisessa kuvassa Ilomantsin kirkosta en huomannut ottaa kuvaa alttaritaulusta, sillä siinä oli kuvattuna tavanomainen aihe Jeesus ristillä. Mutta kirkon muista kuva-aiheista tässä Jumalankuva, joka oppaan mukaan on ainut maalaus, jossa on kuvattuna itse Jumala.

Lieksassa on palaneen puukirkon tilalla uusi kirkko, arkkitehtiparin Raili ja Reima Pietilän suunnittelema. (Sama pari, joka on suunnitellut myös mm. Tampereen Kalevan kirkon). Alttaritaulu on mielenkiintoinen, sillä alttaritauluksi muodostuu risti, jonka takana on vanhan kirkon säilynyt kellotapuli. Risti on suunniteltu niin, että kun katsoo täsmälleen kohtisuoraan, muodostuu rististä ja ikkunan takana olevasta tapulista täsmällinen kuvio.

Aina vain erikoisempaa: Paaterin kirkosta Lieksan Vuonisjärveltä Eeva Ryynäsen suunnittelema erikoinen alttaritaulu. Vasta jälkeen päin huomasin, että alttariveistos on suunniteltu niin, että ikkunan takana oleva kaunis mäntymetsä muodostaa hienon maalauksen. Alttariveistos on liikuteltava, sen alla on pyörät.

Ruusuista elämää

2009-07-11T15:14:00.004+03:00

Kotipihan ruusuja. Keskellä sekä keskellä oikealla ruusu, joka on tuotu Karjalasta. Sitä on moni nimittänyt karjalan ruusuksi, joku jopa valamon ruusuksi, mutta lopullista tietoa ei nimestä ole. Ruusu on uskomattoman hyväntuoksuinen ja äärettömän runsaskukkainen. Se on myös vaatimaton ja kasvaa vaikka sitä yrittäisi tuhotakin.

Onnellinen olen myös ylhäällä keskellä olevasta keltakukkaisesta ruususta. Se kukkii vasta ensimmäistä kertaa ja otin kuvan ihka ekasta kukasta. Ruusu on ilmeisesti myös jotain vanhaa suomalaista maatiaiskantaa, kerrottu, runsaskukkainen, tuotu jonkun vanhan maatalon pihapiiristä. Punalehtisen nimeäkään en muista, mutta se kukkii myös runsaasti samoin kuin tuo valkoinen perinteinen juhannusruusu.

Pihassa on vielä ainakin yksi vaaleanpunainen ruusulaji, mutta ei kuki vielä. Oli kirkkaanpunainen koiranruusukin, mutta mies ehti juuri nyhtää sen juurineen irti. Piikkinen kuin mikä ja piikkioksat sojottivat kuin orjantappurat joka suuntaan.
Yksi juhannusruusu kasvaa kuusiaidan sisällä ja on pistänyt naamansa yli kahden metrin korkeudelle keskelle aitaa. Näyttää kuin kuusiaita kukkisi. Siitä nyt vain ei satu olemaan kuvaa.

Hygieniapassitko turhia?

2009-07-10T17:33:00.002+03:00

Kerran eräässä puolalaisessa katukahvilassa istuessani minulla oli tilaisuus tarkkailla rinkelinmyyjän toimia. Myyjä oli vanha mummo, joka oli aamulla laittamassa myyntikojuaan kuntoon. Mummolla oli iso säkki täynnä rinkeleitä ja avattuaan säkin mummo aivasti. Ja suoraan säkkiin rinkeleiden päälle!

Kuvittelin monta vuotta tällaista tapahtuvan vain ulkomailla, mutta tänä kesänä kuvitelmani muuttuivat. Eräällä retkellämme istuimme tyytyväisinä ravintolassa, huom! Suomessa. Tarjoilijapoika kantoi sylissään isoa kasaa astioita ja tsiuh! Vaikka poika hieman käänsikin päätään sivuun, lensivät pärskeet kyllä suoraan lautasille. Ei minun tarvitse kai enää siihen ravintolaan mennä.

Ja mitähän kaikkea tapahtuu kulissien takana sellaista, mitä emme koskaan tulee tietämään? Opiskeluaikana melkein sata vuotta sitten olin eräässä baarissa töissä. Silloin ainakin oli tavallista, että ruoka-annoksiin laitettiin persiljaa koristeeksi. Olin aina syönyt persiljatkin, varsinkin kun ne ovat kuulemma rautapitoisia. Mutta täällä työskentelyn jälkeen loppui persiljansyöntini.

Baarin keittiössä oli pöydän kulmalla lasi, johon aina laitettiin persiljat, jotka tulivat koskemattomina edellisten asiakkaitten lautasilta. Siitä vain persiljat veteen juomalasiin ja seuraavan asiakkaan annosta koristamaan. Uusi asiakas puolestaan mutusteli persiljat tyytyväisenä.

Muinoin olin töissä myös eräässä kahvilassa. Kahvilaan tuli tietysti aamuisin laatikoittain tuoreita pullia. Kerran kokonainen laatikollinen pullia kulahti lattialle, ja sieltä kahvilavastaava käski nostella leivonnaiset myyntitiskille. Minusta se ei ollut reilua, sillä lattiakaan ei sattunut sillä hetkellä olemaan puhtaimmillaan. Mutta pomo vain huitaisi kädellään ja tuumasi, että eihän ne koristelut viinereissä miksikään menneet, joten myyntiin vaan.

Naurettavan tuntuista oli siihen aikaan ainakin se, kuinka asiakkaiden nähden käsiteltiin leipiä paperin kanssa, niin ettei käsin koskettu leipään. Ja muut leivonnaiset nosteltiin asiakkaalle pihdein. Mutta kulissien takana niitä siirreltiin ihan käsin, ei kukaan joutanut papereita etsiskellä.

Ovatkohan ajat muutuneet? Ties miten monta kertaa pizzakuskitkin ovat pyöritelleet ruokiamme kadullakin ja likaisin käsin niitä nostelevat takaisin laatikkoon. Jää vain arvailujen varaan.

Taidepläjäys

2009-07-09T10:41:00.009+03:00

Kesävieraat ovat siitä mukavia, että heidän kanssaan tulee lähdettyä retkille. Näin tulee itsekin nähneeksi sellaisia paikkoja, joihin ei ehkä muuten tulisi mentyä. Tällä kertaa oli kohteena Punkaharju. Siellä on tietysti käyty sata kertaa, mutta Retretin taidenäyttelyssä on joka kerta uutta nähtävää, tänä kesänä Edelfeltin taidetta. Teemana Pohjolan kesä. Myös Edelfeltin pohjoismaisten taiteilijakavereiden teoksia oli esillä, mm. ruotsalainen Anders Zorn. Ja näitähän ymmärtävät taiteesta ymmärtämättömätkin.

Vaikka ei taiteesta välittäisikään, on Retretti jo sinänsä näkemisen arvoinen. Valtava luolasto maan alla tarjoaa jo itsessään elämyksen. Ja onhan siellä mielenkiintoista nähdä, millaisen räpellyksen joku on keksinyt laittaa näytille mihinkin nurkkaan. On tarjolla keramiikkaakin.

Retretissä saa kulumaan aikaa tuntikaupalla, jos oikein tarkkaan kaikki näyttelyt käy läpi. Luolaston ja päänäyttelyn lisäksi sivurakennuksissa on vaikka millä mitalla kaikenlaista taidetta grafiikasta lähtien.

Vähemmän tunnettu käyntikohde Punkaharjulla on Lusto, Suomen metsäalan museo ja tiedekeskus. Varsinkin ulkomaisia vieraita olen vienyt sinne usein. Lustossa on kaikkea mahdollista puuhun ja metsään liittyvää. On ihmisiä, jotka sanovat, ettei Lustossa ole oikein mitään. Ei tietenkään, jos juoksee läpi näyttelyiden silmät puoliummessa huitaisten. Mutta tämä on näyttely, johon on mentävä ajan kanssa ja todella perehdyttävä siihen, mitä siellä halutaan esitellä. Itse olen saanut aina paljon irti, koska ulkomaalaisille olen todella joutunut selittämään kaiken ja näin on pitänyt perehtyä itsekin kaikkeen toden teolla.

Puunkaadosta, tukinuitosta, jäätien rakentamisesta, jopa korpikuusen kyyneleistä eli pontikan keitosta on tietoa. Saa myös arvuutella puulajeja ulkonäön perusteella, voi kokeilla metsäneläinten karvaa ja arvuutella minkä otuksen karvaa ne ovat. Kaikenlaista metsän tuotetta ksylitolista pettuleipään esitellään. Ja kannattaa katsoa myös rakennuksen arkkitehtuuria, sekin on erikoinen.

Meidän retkemme jatkui Saimaan ympäri Parikkalan kautta Ruokolahdelle. Kun oli kerran katsottu Edelfeltin taidetta, tutkailimme myös Ruokolahden kirkon vieressä Edelfeltin muistomerkkiä, paikkaa, josta Edelfeltin teos Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä.
Ruokolahden kirkko on muuten komea, yhtä hulppean hienolla paikalla kuin Heinäveden kirkko ja melkein samanlainen sisältäkin.

Sellaiselle, joka ei ole näillä kulmilla ennen käynyt, ehdotus retkikohteeksi: Olavinlinna Savonlinnassa, Suomen suurin puukirkko Kerimäellä sekä Punkaharju. Punkaharjulla on tietysti ajettava harjutie, jonka maisemat ovat kuuluisat. Nämä kun käy läpi, on taas vähän viisaampi ja virkistyneempi.
Yläkuvassa Edelfeltin muistomerkki Ruokolahdella, alakuvassa pystyyn noussut tie Savonlinnassa.

Vaihteeksi häissä

2009-07-05T11:50:00.003+03:00

Harvoin pääsee nykyään häihin. Eilen tarjoutui meille sellainen tilaisuus. Jos joku nykyään häät järjestää, ovat ne sitten viimeisen päälle. On ruokaa, juomaa, leikkejä ja muuta ohjelmaa, morsiamen ryöstöä ja tanssia. Tällä kertaa oli vain sulhasen ryöstö, ja morsian sai sulhasen takaisin vain kirjoitettuaan runon häävieraiden antamista sanoista. Runo oli mainio, mutta morsian ei saanut sulhasta. Alkoi jo kyynel tulla morsiamen silmään - sulhanen oli kadonnut oikeasti. Ryöstäjillä ei ollut enää mitään käsitystä, mistä miehen löytäisivät. Tulihan tämä lopulta - oli lähtenyt käväisemään työpaikallaan!

Muutenkin oli hieman erilaiset häät kuin tavallisesti. Ei ollut vihkimistä! Tai oli vihkiminen, mutta se katsottiin ihan alkajaisiksi videolta. Tilaisuus oli ollut jo maaliskuussa parin todistajan läsnäollessa, ja juhla oli vasta nyt monista eri syistä johtuen. Mutta ei se tunnelmaa latistanut. Ihan oikeat hyvät häät olivat silti.

Ihan epistä oli yksi kilpailu. Jokaiselle jaettiin karkki, jonka kääreen pohjassa oli rakkauteen liittyvä mietelause. Kaikkia lauseita oli kaksi. Tarkoitus oli, että vieraat etsivät, kenellä on sama lause. Kolme ensimmäistä paria palkittiin. Mutta ennen kuin me kerittiin edes saada karkkeja, olivat ensimmäisinä karkkinsa saaneet jo löytäneet parinsa. Eivät päässeet muut edes kokeilemaan. Eikö tämä ollut epistä jos mikä :D
Eihän se palkinto mitään, mutta jalo kilpailu :)

Miehelle kävi köpelösti. Ennen ruokailua tarjoilija kysyi: "Otatko punaista, valkoista vai vettä?" Jostain syystä mies kuuli, että oli tarjolla olutta ja vettä, ja koska hän ei piittaa juoda olutta ja näki valkoviinikannun luuli sitä vedeksi. Niin sitten tarjoilija lorautti valkoviiniä, eikä sekään ole miehen mieleen. Joutui irvistellen juomaan sen. (hih)

Kaksinaista

2009-07-04T07:31:00.003+03:00

Koulukavereita etsiessä olen saanut käsiini myös vanhoja vuosikertomuksia. Niissä on listattu hyvin tarkkaan, milloin kukin on syntynyt, milloin tullut kouluun tai eronnut sieltä. Moneen kertaan luokallejääneetkin voi utelias kontrolloida vihkosen sivuilta. On tarkat selvitykset kuka pääsi ylioppilaaksi milläkin arvosanoilla, kuka reputti ja mitkä olivat kenenkin ainevalinnat, sikäli mikäli valinnanmahdollisuuksia yleensä oli.

En ollut muistanutkaan, että ennen kaikki asiat kuulutettiin kaikelle kansalle julkisesti ja vieläpä painettuna. Selvää nyt tietenkin oli, että kokeita palauttaessaan opettaja luetteli kiitettävät, taisi jotkut luetella ala-arvoisetkin. Ellei ala-arvoisia sentään lueteltu, oli paperit ainakin paremmuusjärjestyksessä, jotta kaikille varmasti tuli selväksi, kuka oli pahnanpohjimmainen. Kevätjuhlissa päästötodistuksia hakiessa rehtori posotti ylioppilastodistuksen arvosanat yleisölle asianomaisen kopsutellessa korkokengissään lavan reunalle punoittavin korvin.

Ei tuo silloin tuntunut oudolta. Mutta nyt se tuntuu suorastaa pöyristyttävältä. Varsinkaan syntymäaikoja ei suurin surminkaan laitettaisi enää missään näkyville. Ketään hyvää ei saa enää kehua, vain heikkoja pitää kehua ja kiittää. Hyville pitää osoittaa heikkoutensa, jolloin hänelle tulee tunne, että hänessä ei ole mitään hyvää. Lopputuloksena tasaisen varmaa harmaata massaa.

Tietojen julkistamisesta puheenollen minua hämmästyttää suunnattomasti, miten kaikki muu tieto nykyään on niin salaista niin salaista, mutta palkkatiedot ovat julkista. Eikö sekin kuuluisi kategoriaan henkilökohtainen? Kuka tahansa voi soittaa palkanlaskijalle ja kysyä toisen palkkatiedot. Ja tätä on tapahtunut, tiedän sen satavarmasti!

Samoin saa onkia tietoonsa toisen verotiedot ja mässäillä niillä. On yhteisöjä, jotka oikein tienaavat varoja sillä, että julkistavat toisten yksityisiä tulo- ja verotietoja. Ja kaikki pitävät sitä vain oikeana.
Mutta jos pitäisi saada kiinni joku roisto, on kaikki tieto tosi kiven alla.

Kesähöpinää

2009-07-01T16:04:00.003+03:00

Kylillä käydessä on tunne kuin menisi kouluun. Ei sellaista firmaa tai putiikkia, missä ei olisi kaikki työntekijät entisiä tai nykyisiä oppilaita. Mikäs siinä, kotoisaltahan se tuntuu. Näyttää Suomi pyörivän kesäisin pelkästään nuorten varassa.

Entäs turistit sitten. Yritän sukkuloida pyörälläni, mutta törmäysvaara on suuri. Turistit tuntee siitä, että ne kulkee suurissa laumoissa, kääntyilevät, hidastelevat, taivastelevat ja muuttavat jalkakäytävällä kulkusuuntaa yhtäkkiä varoittamatta. En ole vielä törmännyt kehenkään, mutta tänään oikein rupesin toivomaan, että törmäisin ja saisin syyn ruveta motkottamaan poukkoilusta. Ellei minulla olisi uusi pyörä ja hyvät jarrut, olisi tullut kenties rumihiakin.

Osoitetietojen etsiminen luokkakavereista etenee hyvää vauhtia. Päivässä vain ei ehdi montakaan puhelua, sillä keskimäärin tunnin kestää yksi puhelu. Jos viisi puhelua soittaa päivässä, on kulunut jo kuusi tuntia ja minä ihan jo purnautin partaalla. Asiaa on, pitäähän 40 vuotta saada kerrotuksi kohtuullisessa ajassa. Tänäänkin soittelin kadonneen kaverin 96-vuotiaalle äidille, joka oli niin kova puhumaan, että selväksi tuli koko Etelä-Pohjanmaan sukuhistoria. Taisi olla mummaparka ikionnellinen, kun jonkun kanssa sai jutella.

Ja onpa ihmisen nautittava kesästäkin. Terassilla kahvia juodessani katselin, mikä puunlehti se kierii pihan poikki. Mutta se olikin minikokoinen pieni hiiri! Jostain kumman syystä se aina parikymmentä senttiä piperrettyään kellahti nurin. Olisiko aurinko paahtanut liikaa ja pyörryttänyt sitä, sillä se juoksi suoraan aurinkoa kohti, vai olivatko kivennupulat liian liukkaita pienille jaloille. Kun se saavutti varjon, ei nurinmenoa enää tapahtunut.
Nyt lähden tuttavien kesämökille saunomaan ja uimaan. Käsky on käynyt.

Kuvassa erikoinen kasvi: tikankontti.

Mukavia kavereita

2009-06-28T07:40:00.004+03:00

Eilinen iltapäivä meni ihan tarkkaan soitellessa entisille koulukavereille, niille, joiden numero oli saatu selville. Myös sähköpostia laitoin jo ties kuinka monta. Minua jännitti, miten soittoihin suhtaudutaan, ihmisethän ovat nykyään hermostuneita vieraista numeroista tulleisiin puheluihin, nämä kun ovat tavallisesti jotain lehtikauppiaita. Jännitin, lyövätkö luurin korvaan ennen kuin ehdin edes asiaani sanoa, kun kuulevat vieraan ihmisen soittavan. Ainakin itse meinasin muutama vuosi sitten lopettaa puhelun, kun minulle soitti entinen oppilaani parinkymmenen vuoden kuluttua. Hän oli tullut Islannista käymään kotiseudullaan ja vastasi nihkeään äänensävyyni: "Kirsti, sinä et nyt tunne minua!"

Mutta kerkesin kuin kerkesinkin höpöttää asiani ja ihmiset olivat hämmästyneen iloisia, suorastaan sydämellisiä. Tietysti, minullahan oli mukavia luokkakavereita. Miten he nyt olisivat tällä välin kamaliksi muuttuneet. Ja asiaa olisi vaikka kuinka paljon. Kenenkään äänessä en ollut kuulevinani kyllästymisen tai kiireen merkkiä.

Olemme kahdessa viikossa saaneet hämmästyttävän hyvin selville ihmisten yhteystietoja. Asiat etenevät paremmin kuin ikinä uskalsimme toivoakaan. Ensin olin hieman nyreissäni, kun kuulin, että muutama vuosi sitten on keskikoulun luokalla ollut luokkakokous, eikä minua ole sinne kutsuttu. Mutta selvisi, että se olikin rinnakkaisluokan tapaaminen. Me saksan luokka emme ole saaneet näköjään aikaan kokoontumista. Mutta tuosta englannin luokan tapaamisesta on jäljellä yhteystietolista, jossa on paljon lukioon tulleiden nimiä. Siitä on helppo jatkaa eteen päin.

Tähän mennessä on ilmennyt, että jo tietoon saaduista yhtaikaa lukion käyneistä on muutama kuollut, yksi minun keskikouluaikainen kaverikin. Hämmästyttävää, että kuolleista vain yksi on nainen. Ulkomailla asuu vain yksi, mutta näitähän voi ilmaantua vielä, työsarkaa riittää kyllä.
Mutta tämä urakka koukuttaa ihmistä. Mitä suurempi homma saada selville jonkun yhteystiedot, sitä suurempi tyydytys. Eilen olin illalla jo niin väsähtänyt, että oli tunne kuin olisin gradua tekemässä, yhtä intensiivistä.

Kesäretki

2009-06-26T10:22:00.004+03:00

Kuvat: Lintulan luostari ja Uusi Valamo Heinävedellä, alarivissä messukasukka Valamon luostarin museosta ja Heinäveden kirkko.

Eilen teimme pienen kesäretken. Lintulan luostarissa Heinävedellä en ollut koskaan käynyt. Ortodoksikirkot ovat aina kauniita ja loistokkaita, sain kuvata myös mustapukuisen nunnan alttarin edessä.

Valamon luostarissa olen käynyt joskus kauan kauan sitten. Sekin kirkko on kaunis. Siellähän onkin oikein pitopöytä joka päivä, ravintola on rakennettu vanhaan navettaan. Noutopöydästä sai hakea vaikka neljän ruokalajin verran syötävää, edullista. Henkilökunta ravintolassa ja matkamuistomyymälässä on talkooväkeä. Kaverini heitti ilmaan ajatuksen, että mehän voitais mennä sinne myös joskus vaikka viikoksi talkoisiin. Ensin kauhistuin, mutta ajatus jäi itämään. Ainakin matkamuistomyymälässä olisi minusta mielenkiintoista: näkisi erimaalaisia ihmisiä ja muutenkin olisin aina halunnut olla ammatiltani kauppias tai myyjä. Keittiöön en niin välittäisi mennä töihin, yritän pysyä poissa ruuanlaitosta mahdollisimman kaukana.

Luostarin messukasukat museossa olivat loistokkaat. Juuri kun kaverini oli ehtinyt kertoa jonkun valittaneen, miten papisto ennen kulki loisteliaissa vaatteissa ja tavallinen kansa näki nälkää, kertoi opas, että esim. kuvassa näkyvä kasukka on kierrätysasu. Se on tsaarin hovin jonkun hienon leidin puvusta tehty. Eihän silloinkaan rikkaat montaa kertaa pitäneet juhla-asuaan. (Meteli nousee meilläkin, jos joku presidentinlinnaan laittaa kahtena itsenäisyyspäivänä saman puvun). Eräässä toisessa kasukassa oli paljettien ja jalokivien näköisiä koristeita. Äkkiseltään näytti ylelliseltä. Mutta mitä ne olivatkaan! Kiiltävistä karkkipapereista tehtyjä! Tarkkaan kun katsoi, saattoi asian havaita omin silminkin.

Kolmas kohde retkellämme oli tietysti Kerman saven tehtaanmyymälä. Vaikka kaapit pursuavat astioita, ostin kuitenkin pieniä leipälautasia ja uunivuoan. Olivat puoleen hintaan. Tehtaanmyymälöissä on mukava käydä, vaikkei mitään ostaisikaan. Kauniita tavaroita on mukava katsella.

Ja pitihän meidän nähdä myös Heinäveden kirkko, joka on korkealla mäellä ja aivan hulvattoman komeissa maisemissa. Mieliinpainuva oli myös kirkon vieressä oleva vanha hautausmaa, joka oli ikivanhojan puiden siimeksessä oleva lehto. En ole ennen nähnyt hautausmaata, joka on jätetty niin luonnontilaan. Ja ihan sopivalta se tuntuikin. Kirkko on Suomen suurimpia puukirkkoja. (Kerimäen kirkkohan on muuten maailman suurin puukirkko).

Hauska sattuma, että yksi linja-autolastillinen porukkaa sattui olemaan meidän kanssamme koko päivän aina samassa paikassa. Ilmeisesti joku maatalousemäntien ryhmä. Niin tiiviisti satuimme aina samoihin paikkoihin, että ihmiset rupesivat pitämään meitä omaan porukkaansa kuuluvana, ja kuskikin katsoi hämmästellen, kun viimeisessä paikassa tunkeuduimme omaan autoomme. Hyvä ettei juossut jälkeemme ja hälyttänyt poliisia autovarkaiden perään!

Vanhana syntyneet perunat

2009-06-24T13:18:00.004+03:00

Ostin eilen kaupungissa käydessä myös muikkuja. Niin on oudoksi siinäkin asiassa maailma mennyt, että maalta vesien ääreltä pitää mennä kaupunkiin hakemaan kalatkin. Täällä järvien vierellä saa kalaa ostaa vain toisin ajoin - jos silloinkaan.

Tänään savustimme muikut ja ajattelimme, että kaupassahan myydään jo uusia perunoita, ne sopivat oikein hyvin muikkujen kanssa. Mutta nuo perunat eivät olleet kyllä uutta nähneetkään. Olivatko syntyneetkin vanhoina! Yritin juureshanskojen avulla rapsuttaa kuorta irti, mutta se oli juuttunut perunoihin niin lujasti, ettei lähtenyt millään irti. Pakko keittää kuorineen. Sellainen on kyllä uusienperunoiden väärinkäyttöä!

Makukaan ei ollut häävi. Maukkaampia olisivat olleet omasta kellarista haetut vanhat perunat, joissa ei muuten ole vielä yhtään itujen alkuakaan, niin ovat säilyneet hyvinä. Nuo uudet perunat olivat ahvenanmaalaisia. Ei sen puoleen mitään heidän perunoitaan vastaan, mutta minä vain ihmettelen, miksi ihmisten on välttämättä saatava jotain kaukana tuotettua ruokaa, pitkien kuljetusmatkojen takaa. Laatu ei ole enää hyvä, ja hintaa oli kyllä osattu laittaa. Vähän aikaa kun vielä odotettaisiin, saataisiin lähiviljelijöiden tuottamia perunoita tuoreina. (Niin, miksihän meidänkin piti mennä niitä huonoja ostamaan, kysyn vaan).

Sama koskee kaikkea muutakin. Kaikki tietävät, että mikään ruoka-aine ei ole enää tuoreen veroinen kaukaa tuotettuna, mutta pitää vain saada. On hämmästyttävän paljon ihmisiä, jotka vieläkin toitottavat Suomen oman maatalouden alasajoa ja haluavat Keski-Euroopasta tuotavan tänne halpaa ruokaa. Pitkien kuljetusmatkojen takia laatu ei voi olla enää sama, vaikka alkuperäinen tuote olisikin erinomainen.

Minua ihmetyttää aina, miten ihmiset ovat valmiita maksamaan vaikka kuinka paljon kaiken maailman teknisistä vempeleistä ja muista ei elämälle välttämättömistä asioista, mutta ruoka pitäisi olla ilmaista. Miksi siitä ei olla valmiita maksamaan niin paljoa kuin se Suomessa tuotettuna maksaisi. Kärsikööt sitten kaiken maailman sikainfluenssat ja muut pandemiat!

Hiidenkirnu ja kirsikoita

2009-06-23T16:46:00.008+03:00

Mitä kuumempi päivä, sitä varmemmin on aina jokin pakollinen autossa istuminen. Tänään piti mennä kaupunkiin mammografiaan. Niitäkään kuvauksia ei tehdä enää omalla paikkakunnalla. Luulisi, että koneet voisi olla täälläkin, sillä kaupungissa sitten rivissä istuu koko pitäjän eukot. Jos olisi tiennyt, että se ja sekin on samaan paikkaan menossa, olisi voinut sopia edes yhteisestä kyydistä. Nyt jokainen ajaa köröttää peräkanaa omalla autollaan, tietysti vain yksi henkilö autoa kohden.

Kaupunkiin mennessä on aina varustauduttava pitkällä listalla. Nyt ei ollut muuta pakollista ostettavaa kuin uudet tyynyt. Jostain syystä hoitokissat olivat repineet sängyssä tyynyjemme päälliset ihan riekaleisiksi.

Oli minulla toinenkin pakollinen ostos: kirsikat. Jostain syystä rakastan kaikkea, mikä sisältää kirsikkaa. Näin alkukesästä ostan niitä melkein joka päivä. Eikä minulle riitä pieni maistiainen, nytkin hutkahti mahaan kokonainen litra, eikä tunnu missään.
Torilla kerkesin jo väitelläkin jonkun tuntemattoman miehen kanssa. Tämä kun oli puheensa mukaan ostanut Lidlistä mauttomia kirsikoita. Minä heti hänen kanssaan samaa mieltä, että siihen kauppaan en jalallani astu. Mutta hänpä olikin itse asiassa eri mieltä, on kuulemma hyvää ja halpaa tavaraa siellä.

Olin houkutellut kaupunkireissulle ystäväni mukaan kaveriksi, ja nyt päätimme ottaa kaiken ilon irti. Paluumatkalla kävimme katsomassa Pursialan hiidenkirnua Mikkelin kupeessa. Se on Suomen neljänneksi suurin, noin 9000 vuotta vanha ja kahdeksan metriä syvä. Siitä yllä oleva kuva. Ja harvoin on järvi niin peilityyni kuin tänä aamuna, siitä toinen kuva.

Sätky takapuoleen

2009-06-22T16:55:00.002+03:00

Kaikenlaista maailmassa on keksittykin: oppilaiden rangaistuskone. Tällainen kone on keksitty, että opettajan ei tarvitsisi tuntea vastenmielisyyttä pieksiessään ja rangaistessaan oppilasta. Eikä ole tietenkään kivaa sekään, jos opettajalle tulee piiskasta rakkoja käteen! Koneesta voi lukea lisää Juhan blogista.

Minä sen sijaan suunnittelin nuorena yläastetta opettaessani toisenlaista vekotinta. Opettajanpöydällä olisi ollut sähkötaulu ja siitä olisi lähtenyt sähköjohdot joka pulpettiin. Aina kun oppilas alkoi ryppyillä eikä toennut muilla keinoin, olisi vain tarvinnut painaa kyseisen oppilaan pulpettiin menevää nappia, ja oppilas olisi saanut sätkyn takapuoleensa. Ehkäpä olisi ruotsikin mennyt päähän paremmin.

Varoituksillakin rajansa

2009-06-21T09:44:00.006+03:00

Viime aikoina on vähän siellä täällä putkahdellut esiin äitien kautta aikojen toitottamia opetuksia, jotka tuntuvat olevan ihan yleissuomalaisia. Juuri kun ajattelin, että sellaisiahan pitäisi ruveta oikein keräämään, esitti Kato nyt tätäkin blogikommentissaan, että sellaisista olisi ollut jo juttua Hesarissa toukokuussa. Minulle kun ei tule Hesaria enkä pääse lehden teksteihin nyt muutenkaan käsiksi, en tiedä mitä siellä on kirjoitettu. Näin ollen joudun vain nuolemaan näppejäni ja keksimään kaikenlaista omasta päästäni.

Mutta ainakin oman äitini yleisiä varoituksia oli aina: "Alusvaatteet pitää olla siistit, jos joutuu vaikka onnettomuuteen", "Ruoka on syötävä kaikki lautaselta" tai "Ruoalla ei saa leikkiä". Jos emme olleet kiltisti, saattoi mumma sanoa: "Mustalaiset tulee ja vie!" (Olen aikuisena käsittänyt, että mumma pelkäsi kaikenlaisia kulkijoita yli kaiken). Ja kas kummaa, näin ovat varoitelleet kaikki Suomen äidit ennen vanhaan ainakin blogikirjoitusten mukaan. Yksi tavallinen varoitus oli: "Ei pidä leikkiä paljain jaloin lätäkössä ja rapakossa, menee jalat harakanvarpaille". Tuo harakanvarpaille meno oli minulle muuten aina arvoitus, mutta olen käsittänyt vanhempana sen tarkoittavan, että sääret "siertyvät" eli kuivavat ja iho halkeilee.

Minusta tuntuu, että vaikka mumma pelotteli joskus mustalaisilla, ennen ei ollut ainakaan maaseudulla pelkoa "namusedistä" tai muista lapsiin kohdistuvista pahoista teoista. Meitä ei ole tuollaisilla varoiteltu tai peloteltu. Mutta kuulin tässä eräänä päivänä ravintolassa työskentelevältä tuttavaltani ihan pöyristyttävää lasten pelottelua. Eräs perhe oli tullut rauhallisella maaseudulla ravintolaan syömään, ja lapset (alle kouluikäiset) syötyään olivat sanoneet tuttavalleni menevänsä vähän ulos leikkimään. Mutta sanoneet perään: "Katsoisitko, ettei meitä kukaan vie!"

Viiden minuutin kuluttua lapset olivat tulleet takaisin peloissaan. Eivät olleet millään uskaltaneet olla ulkona, kun piti koko ajan vahtia, ettei mistään putkahda roistoja.
Nykyään kannattaa ottaa huomioon kaikenlainen lapsiin kohdistuva väkivaltakin, ja asia kannattaa varmaan ottaa puheeksi jossain vaiheessa. Mutta minusta tuntuu, että ei lapsia kannata sentään ihan kuoliaiksi pelotella.

Että tällainen lapsuus

2009-06-19T08:41:00.004+03:00

Löysin Allun blogista 20 sanan listan. Tarkoituksena on kirjoittaa, mitä lapsuusmuistoja nousee ensimmäisenä mieleen kustakin sanasta. Tartuin tehtävään ja aloin muistella, mitä nousee mieleen.

1. Kampa
Hiekkakasalla leikissä mukana kampa, jossa jäljellä enää pari piikkiä.
2. Lintu
Avara peltoaukeama, jonka poikki kuljen alakouluun. Aurinko paistaa ja korkealla yläpuolellani livertävät kiurut. Niitä muuten kaipaan täällä järviseudulla.
3. Meri
Ei kuulunut lapsuuteeni. Ei merkitse minulle mitään.
4. Kitara
Tämäkään ei kuulunut mitenkään lapsuuteeni. Vasta kun tapasin mieheni, näin tällä itse tekemänsä kitaran, jolla hän soitteli.
5. Kello
Keittiön kello. Mielessäni se näyttää puoli yhdeksää, jolloin oli aina kouluun lähdön aika, kuten sitten myös seuraavat 50 vuotta!
6. Oksentaminen
Kerran potiessani mahatautia sänkyni viereen oli laitettu sanomalehti ja sen päälle pesuvati. Aina kun kyökkäilin, osui silmiini lehden sivulta kuva pulleista rusinoista. Tuo rusinakuva tulee nykyäänkin mieleen aina huonovointisuuden iskiessä.
7. Mummo
Minulla oli nuori mumma, en mieltänyt häntä sillä tavalla mummoksi kuin hänen äitinsä, isomummani, joka teini-ikäisenä ollessanikin oli vasta 80-vuotias.
Sana mummo yleensä merkitsi minulle vanhaa kumaraista naista. Vaatteet joko mustat tai mustat valkopilkulliset. Mummoksi mielsin myös erään yksisilmäisen sukulaisnaisen.
8. Kirja
Ensimmäinen koulun kirjastosta lainaamani kirja alakoulussa oli nimeltään Tirlittan.
9. Pipo
Luokkakaverillani oli pipo, jossa oli iso tupsu, kymmenen senttiä läpimitaltaan. Tein itselleni samanlaisen, kylläkin kuviot olivat erilaiset.
10. Matematiikka
Alaluokilla laskennosta aina numeroksi kymppi. Mutta sitten kerran olin sairas ja sinä aikana oli opetettu yhteen- ja vähennyslaskua metreillä ja kilometreillä, esim. 5m+2m=7m. Kun tulin kouluun, en millään käsittänyt, mitä nuo m-kirjaimet tarkoittavat. Yhdessä oli vastauksena 10m ja luulin, että aina kun on luvun perässä m, tulee kirjoittaa 10m vastaukseksi.
11. Metsä
Asuimme metsän vieressä. Olen metsässä paljain jaloin risuja keräämässä äidin kanssa.
12. Ukkonen
Ennen kouluun menoa olin kesällä leikkikentällä. Tuli valtava ukonilma ihan päälle. Pääsimme kotiin tavallista aikaisemmin ja huusin täyttä kurkkua koko kilometrin matkan kotiin.
13. Hiukset
Minulla oli lapsena vitivalkoinen tukka ja tummanruskeat silmät samoin kuin sisarillani. Ihmiset aina ihmettelivät tätä väriyhdistelmää.
14. Veli
Tuntematon käsite.
15. Ikkuna
Yhtenä talvena jäätyi keittiön ikkunaan senttiä paksu jääkerros, joten ei nähnyt ulos siitä ikkunasta kuin jäätä rapsuttamalla.
16. Kalenteri
Ei ollut kalenteria, oli almanakka.
17. Puuro
Mannapuuro voisilmän kanssa, ihanaa.
18. Nenäliina
Kansakouluun piti aina ottaa valkoinen kangasnenäliina. Miehillä oli ruudulliset ja raidalliset kangasnenäliinat ja melkein kaksi kertaa isommat.
19. Kynsilakka
Ei kuulunut lapsuuteen.
20. Taulu
Vintillä huoneeni seinillä oli kipsisiä, ruskeanvärisiä pyöreitä tauluja, lautasen muotoisia. Yhdessä luki Paikkarintorppa, muiden nimiä en muista. Nyt minua harmittaa, että äiti ja isä muuttaessaan ovat heittäneet kaikki muut taulut menemään paitsi yhden, jonka minä olen saanut 1-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Kuvassa on rukoileva tyttö.

Lapsidementiaa

2009-06-18T13:56:00.005+03:00

Minusta on tullut diplomaatti. Jos haluan lapsen tekevän jotain, esitän asian ikään kuin se olisi häneltä kiellettyä, jolloin aivan varmasti hän haluaakin tehdä juuri kuten minä olin toivonutkin. (Sama pätee muuten miehiinkin!)

Niinkin yksinkertainen asia kuin ulos lähtö saattaa tuottaa joskus hankaluuksia. Jos ehdotus on jonkun toisen, on vastaus takuuvarmasti EI. Mutta kun ymmärtää ehdottaa, että me muut mennään ulos, mutta sinua ei nyt tällä kertaa oteta mukaan, tulee tietysti hätä käteen, ja lapsi on ensimmäisenä vetämässä takkia päälleen.

Pissallemeno on myös jostain syystä yleensä aina hädästä huolimatta EI, jos joku muu sitä ehtii ehdottaa. Mutta tässä eräänä päivänä olimme kuolla nauruun lapsen vuoksi.
Tämä oli käynyt hiljattain vessassa. Kun sitten tuli puheeksi, että lähdemme lampaita ja kanoja katsomaan museotilalle, kävin minä puolestani ensin vessassa. Sen jälkeen sanoi mies menevänsä. Nyt kumma kyllä ryntäsi lapsi vessaan ehtiäkseen ensin, mikä oli meille jo suuri hämmästys. Kun esitin, että sinähän just kävit, huomautti poika, että etkö sinä mumma muista, että sinähän siellä just olit.

Ja niin vain kävi, että poika riipoi housujaan alas ja siinä pytyn vieressä tyhjää seisoessaan ihmetteli, että justhan hän täällä oli! Hah hah, dementia vaivaa nykyään siis jo lapsiakin.

Suunnittelua

2009-06-16T09:41:00.004+03:00

Viikonloppuna tapasin entisen koulukaverini. Hänen kanssaan on tunnettu jo lapsesta asti ennen kouluun menoa ja yhteys on säilynyt näihin päiviin saakka. Olemme usein suunnitelleet luokkakokouksen järjestämistä, mutta se on aina kaatunut kiireisiin ja asia on tuntunut mahdottomalta toteuttaa. Itselläni ei ole enää keitään tuttuja entisellä kotipaikkakunnalla.

Mutta liekö meihin vanhuus iskenyt, kun nyt päätimme kuitenkin ryhtyä toimeen. Vuoden kuluttua tulee 40 vuotta siitä kun pääsimme ylioppilaiksi, ja kun katselimme luokkakuvaa, muistimme pitkän miettimisen jälkeen kaikkien nimetkin - jos totta puhutaan pari nimeä jäi piiloon aivosoluihin, mutta yllättävän paljon muistimme kuitenkin.

Koulukaverit-sivusto netissä on yksi väline, jonka avulla alamme etsiä ihmisiä, Facebook toinen. Kaverillani oli vielä sentään muutama tuttu kotipaikkakunnalla, joihin on ollut yhteyttä, joten hän alkaa kysellä näiltä. Ehkä siitä vähitellen joku tuntee taas jonkun toisen jne. Tai mistä minä tiedän, vaikka niillä muilla luokkakavereilla olisi ollut kokouksia vähän väliä - ei ainakaan minua ole mukaan kutsuttu!

Joillakin on kokemuksia luokkakokouksista, jotka on järjestetty tanssiravintolaan. Syönnin jälkeen on alkanut kova musiikki ja tanssin jytke, eikä juttelemisesta ole sen jälkeen tullut enää mitään. Sitä virhettä emme aio tehdä. Järkkäämme tilaisuuden jonnekin muualle, että saa kuulumiset hyvin kerrottua. Jos porukka sitten lopuksi haluaa mennä jonnekin iltaa istumaan, on se toinen juttu.
Jännittää jo etukäteen, onnistummeko saamaan ihmisiä kasaan. Kunhan edes puolet löytäisimme.

Hoidokit häviävät

2009-06-12T09:52:00.004+03:00

Alan uskoa, kun eläkeläiset väittävät, että vapaalla ollessa on kiireempää kuin työssä konsanaan. Minullakin on loma alkanut ja kiireempää nyt on kuin ikinä töissä käydessä. Mutta tämä on mieluisaa kiirettä. Aatu-poika ilahduttaa meitä vielä ensi viikon puoliväliin saakka. Hän näyttää vievän kahden ihmisen ajan melko tarkkaan ja siis sellaisten ihmisten, jotka nyt ovat kotona. Mietin kauheasti, miten olen joskus voinut nuorena hoitaa peräti kahta pientä lasta ja käydä vielä töissäkin ja silloin oli koirakin, jota piti lenkittää monta kertaa päivässä. Mutta eipä silloin päässyt tulemaankaan vyön tilalle makkarakerrosta.

Nyt meillä kuluu suuri osa ajasta myös hoitokissojen etsiskelyyn. Eräänä päivänä etsittiin olan takaa toista kissaa, eikä mistään löytynyt. Katsoin viimein saunan puolellekin ja siellähän elukka makasi tyytyväisenä lauteilla. Se oli pyykkejä koneeseen laittaessa livahtanut selän takaa saunaan.

Toisena päivänä oli toinen kissoista hävinnyt. Ei se ollut vintillä pianon takanakaan selällään koivet taivasta kohti, kuten joskus. Ihmettelen muuten suuresti, miten kissa voi sillä lailla nukkua. Luulisi ottavan selkärankaan kova alusta.
Vasta illalla samaisessa vinttihuoneessa tietokoneella istuessani kuuntelin, miten joku rapisi juuri siellä pianon takana. - Ei mitään. Älysin viimein katsoa komeroonkin, ja sieltä kissa könysi vieraspeitteiden ja talvivaatteiden seasta esiin. Jossain välissähän se oli sinne ehtinyt selän takaa luikahtaa.

Onneksi ei meidän ole tarvinnut sentään vielä lasta etsiä päiväkausia. Toistaiseksi hän on pysynyt näköpiirissämme.

Rementikon ajatuksia

2009-06-10T19:23:00.005+03:00

Pohjanmaan keikka on heitetty, lyhyeksi jäi taas käynti, mutta saapahan käydä useammin kun ei kerralla viivy liian kauaa. Äiti ja isä viettivät timanttihääpäiviään eli ovat olleet naimisissa 60 vuotta. Toivoivat että kaikki jälkeläiset eli lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset olisivat paikalla, ja niinhän me olimmekin.

Kesäisin katselen aina, kun linnut ovat saaneet pöntöllisen poikasia ja lentelevät pesueineen suurina parvina. Nuo pöntölliset lintuja tulivat nyt mieleeni, kun kaikki meistä ahtautuivat samaan huoneeseen. Samalla tavalla vanhempani ovat kuudessakymmenessä vuodessa saaneet aikaan tuvallisen uusia ihmisiä. Ei mikään huono saavutus.

Olen asunut niin kauan poissa synnyinseuduilta, että kuulostaa jo surkuhupaisalta kuunnella ihmisten puhetta. Sitä paitsi ei ennen vanhaan edes ollut sellaisia sanoja, joihin olisi r-kirjainta saanut tungetuksi niin tiuhaan kuin nykyään. Vai miltä tämä kuulostaa:

"... ja huumeriileriäki on jo joka paikas... Min´en tuata siireriä niin kauhiasti jua, se vaan lisää rementootumista, vireoota ei liioon oo tullu kattottua". Sitten yhtäkkiä muistuu mieleen, että sanoissahan kuuluu olla d: "Dariosta kuuluu ny hyvin ku on stedeot".

Minuakin taitaa vaivata rementia, kun en millään muista, mikä muu d-kirjaimellinen vierasperäinen sana oli tosi kutkuttava äännettäessä paikallisesti. Mutta niitähän ei juuri tarvitse keksimällä keksiä. Laittaa vain kaikkiin d-sanoihin ärrän, ja alkaa viihdyttää itseään.

Ja siellä järvetkin ovat vain pieniä itse tehtyjä lätäköitä. Kuvassa juuri tehty "järvi" uimarannaksi.

Surströmming

2009-06-05T08:18:00.001+03:00

Lähden tästä länteen päin viikonlopuksi, joten katselkaa sillaikaa videota, jossa avataan hapansilakka-purkkia (surströmming). Jossain päin Ruotsia hapansilakkaa vieläkin syödään, mutta haju on todella kuvottava. Silakka valmistetaan tynnyrissä pari viikkoa huoneen lämmössä,ja voi vain arvata, miten kalan siinä tilassa käy.

Hapansilakkajuhlia vietetään yleensä elokuussa, jolloin tulee ensimmäiset uudet silakat. Syödään, perunan, sipulin ja ohuen rieskan (tunnbröd) kanssa. Päälle on pakko ottaa väkevät huikat. Taitaa olla tapa säilynyt vain erikoisuutena turisteja varten.

Saalista tulee

2009-06-04T12:16:00.003+03:00

Jo aiemmin keväällä kävimme etsimässä korvasieniä. Emme käy sienessä niinkään saaliin takia,vaan ulkoilun ja raittiin ilman toivossa. Mutta tuli saalistakin, oikein kassikaupalla! Ei sieniä, mutta muuta saalista.

Tuli sieltä yksi nyrkinkokoinen korvasienikin, oli kai muilta jäänyt näkemättä. Ainakin jäljistä päätellen siellä oli kaksijalkaisia käynyt samoilla asioilla kuin mekin. Jäljistä päätellen siellä oli ollut kolmenlaisia sorkkaeläimiäkin, hirviä, pienempiä hirviä ja vielä pienempiä hirviä.

Ja tietysti oli kaljapulloja ja -tölkkejä. Keräsimme talteen, niitä kun kerää tarpeeksi, on kasassa jo hyvät rahat. Juu juu, tiedän, jo sieluni silmin näen, millaiseen virneeseen ihmisten suu menee, mutta kyllä mies on aina kerännyt kaikki näkemänsä pullot. Ja on hän pullorahoilla ostanut pyöränkin ja sukset. Alkon tuotteisiinkaan ei meillä ole tarvinnut pitkään aikaan laittaa ns. omaa rahaa, kaikki mitä siitä firmasta tarvitaan, saadaan vaihdossa ja vieläpä maksavat meille kassasta käteistäkin.

Oli kerran oppilaitten kanssa puhe pullonkeruusta ja suosittelin sitä heillekin. Naureskelivat vain. Mainitsin vielä, että en oikein itse ilkeä vieläkään niitä juuri ihmisten nähden keräillä, luulevat vielä puliakaksi. -Eikä mitä, sanoivat. -Kaikkihan vain ajattelevat, että "du bist naturfreundlich!" (=luontoystävällinen).
Voi kun herttaista.

Mutta takaisin saaliiseen. Oli siellä muovipussikin. Sellaisissa usein on enemmältikin pulloja ja toivorikkaana mies avasi pussin. Ei kyllä olisi kannattanut! Ei ollut pulloja eikä tölkkejä! Mutta oli nelikiloinen hauki!! Keskellä metsää. Ja lemusi kuin ruotsalaisten herkku hapansilakka. Jos yhdestä hauesta lähtee sellainen löyhkä, voi vain kuvitella miltä haisee jossain katastrofialueella, kun ihmisruumiit mätänevät kuumassa ilmanalassa.

Ei ole Suomessa köyhyyttä, kun selvää ruokaa on varaa heitellä menemään. Ja miksihän sitä ei ollut ymmärretty haudata, vaan oli jätetty muovipussiin mätänemään. Kuulin viime kesänä eräältä paikkakunnalta, että järven rantaan menevällä polulla on kesäisin siellä täällä isojakin kaloja. Pikkupojat onkivat niitä, mikä on tietysti hyvää ajankulua, mutta äidit kieltävät tuomasta niitä kotiin. On huomattavasti helpompaa vain mennä hampurilaiselle mäkkäriin kuin ruveta kalaa perkamaan.

Lukemiani kirjoja

2009-06-03T17:23:00.007+03:00

Jes, monissa blogeissa kehotetaan kertomaan kirjoista, jotka ovat olleet vaikuttavia. Vaikka en ole koko talvena joutanut lukea yhtään kirjaa, aloin muistella mitä olen joskus aiemmin lukenut. Tälle listalle pääsivät ne, jotka ensin tulivat mieleen. Aikamoista arpapeliä kuitenkin, koska hyviä kirjoja on paljon. Näistä kaikista en enää oikein muista tarkkaan juontakaan, mutta sen vain muistan, että ehdottomasti lukemisen arvoisia.

1. John Steinbeck: Punainen poni
Sain keskikouluaikana jostain kirjoituskilpailusta palkinnoksi John Steinbeckin iki-ihanan Punaisen Ponin, joka kertoo pienen pojan iloista ja suruista hänen hoitaessan poniaan. Kirjalla oli sikäli suuri merkitys, että se ohjasi lukemaan muitakin Steinbeckin kirjoja kuten Helmi, joka kertoo köyhästä meksikolaisesta perheestä 40-luvulla. Perheen isä löytää arvokkaan helmen, mutta huomaa, että rikkaus ei tuokaan onnea.
Steinbeckistä tuli yksi lempikirjailijoitani.

2. Chang Jung: Villijoutsenet
Kirja kertoo kolmen kiinattaren, isoäidin, äidin ja tyttären tarinan. Minua kiehtovat yleensä omaelämäkerrat ja eri kulttuurit ja tämä on molempia. Kirja on samalla Kiinan olojen ja kulttuurin kuvausta keisarillisesta Kiinasta ihan nykypäiviin saakka.

3. Lorenzo Carcaterra: Katuvarpuset
Karmiva kuvaus kasvatuslaitos- ja vankilaoloista New Yorkin Hell´s kitchenistä 60-luvulta, aiheina mm. pedofilia. Tämäkin on tositarina, kirjoittajan itsensä kokemana. Amerikka ei todellakaan ole aina se onnen maa, joksi monet sitä kuvittelevat.

4. Dominique Lapierre: Ilon kaupunki
Tällä kertaa ollaan Intiassa Kalkutassa ja köyhien ihmisten parissa.

5. Waris Dirie: Aavikon kukka
Somalialaisen huippumallin, ympärileikatun naisen tarina. Ja kuinkas muuten, omaelämäkerta.

6. Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli
Jälleen yksi parhaita omaelämäkertoja, nyt ollaan Irlannissa Limerickin kaupungissa. Kirja kertoo elämäntaistelusta erittäin köyhissä oloissa.

7. Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen
Parhaita suomalaisten kirjoittamia kirjoja. Kuitenkin suomalaisten liian vähän tuntema.

Haasteissa on kehotettu kirjoittamaan viidestä kirjasta, mutta kun en löytänyt koneesta pysäytysnappia, tuli kirjoja seitsemän. Sitä paitsi nämä kaikki olivat niitä, jotka pasahtivat yhtaikaa mieleen.

Testailehan tietojasi lukioajoilta

2009-06-02T13:29:00.006+03:00

Viime perjantaina kevätretkellä oppilaiden kanssa tenttasimme myös eläkkeelle jääviä opettajia. Kysymykset oli laadittu kummallekin toistensa ammattialan aiheista: äidinkielen opelle matematiikka-aiheisia kysymyksiä ja matikanopelle äidinkielen opettajan alaan kuuluvia kysymyksiä. Eli niitä asioita, joita opettaja päivittäin oppilaidensa kanssa pähkäilee.

Laitetaanpa hieman lukijoidenkin aivosoluja liikkeelle. Saat testata, muistatko mitään kouluajoiltasi. Vastaukset kuvan jälkeen, mutta älä vilkuile etukäteen! Ja arvatkaapa, kuka on laatinut matematiikanopen alaan kuuluvat kysymykset ja vastaukset? -En minä ainakaan! Ilmeisesti ihan peruskamaa, mutta hieman ehkä vaipunut unohduksiin.

A. Matematiikan opettajalle äidinkielen ammattialaan kuuluvia kysymyksiä:

1.Mistä teoksesta on lause: Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas?
2. Luettele lauseenjäsenet lauseesta: Marjatan koira vetää Marjattaa kovasti.
3.Mikä on valokki?
4.Mikä on pluttana?
5.Kuka on Suomen kansallisrunoilija?
6.Kuka on vuoden 2008 Tieto-Finlandia-palkinnon saaja?

B. Äidinkielen opettajalle matematiikan opettajan alaan kuuluvia asioita:

1. Kuinka kuuluu Pythagoraan lause?
2. Mikä on kulman sini?
3. Ratkaise yhtälö 4x – 5 = 2x + 1
4. Minkä alkuaineen kemiallinen merkki on N?
5. Arkhimedeen laki?
6. Mikä on kullan kemiallinen merkki?
7. Mitä tarkoittaa yhtälö E = mc2

A. Vastaukset:
1. Väinö Linnan Tuntematon Sotilas.
2. Marjatan: genetiiviattribuutti
koira: subjekti
vetää: predikaatti
Marjattaa: objekti
kovasti: adverbiaali
3. suomuurain (eteläpohjalaisessa murteessa)
4. kuorittu maito eli kurri (varsinaissuomen murteessa)
5. J.L. Runeberg
6. Marjo T. Nurminen teoksella Tiedon tyttäret.

B. vastaukset:
1. Pythagoraan lause: Suorakulmaisessa kolmiossa kateettien neliöiden summa
on yhtä suuri kuin hypotenuusan neliö.
2. Kulman sini: Suorakulmaisessa kolmiossa kulman (muun kuin suoran kulman) sini on vastaisen kateetin ja hypotenuusan osamäärä. b

3. Yhtälön ratkaiseminen: 4x – 5 = 2x + 1
4x – 2x = 5 + 1
2x = 6
x = 3

4. Alkuaine: typpi (N tulee latinan sanasta nitrogenium).
5. Nesteessä olevaan kappaleeseen kohdistuu ylöspäin kohottava voima, ns. noste, joka on yhtä suuri kuin kappaleen syrjäyttämän nestemäärän paino.
6. Kulta: kemiallinen merkki Au (tulee latinan sanasta aurum).
7. Einsteinin kuuluisa lause: Energia on yhtä suuri kuin massa kertaa valon nopeus toiseen potenssiin.

Viinaa tyrkytetään

2009-06-01T07:44:00.003+03:00

Minua ihmetyttää vieläkin se, miten alkoholipitoisia juomia tyrkytetään toiselle sumeilematta kielloista huolimatta. Ei auta kaunis "kiitos ei". Ei auta hieman jämäkämpi "kiitos ei". Ei auta käden laitto lasillekaan. On ruvettava selittelemään jos jonkinlaisia tekosyitä. Aina ei auta sekään, että sanoo olevansa kuski, silloinkin kuulee: "Kyllä sitä vähän voi ottaa".

Ylioppilasjuhlia kierrellessä tietysti asiaan kuuluu joka paikassa maljat alkajaisiksi. Kun kiertää monta paikkaa, ei välittäisi välttämättä olla ihan pöllyssä viimeisessä paikassa, eikä alkoholi muutenkaan ole välttämätöntä. Ilahduttavasti on monissa paikoissa jo automaattisesti kahdenlaista: alkoholiton ei ole enää mitään kummallisen poikkeavaa. Usein on kuitenkin sitten niin, että alkoholitonta on vain yksi lasi tarjottimella, ja jos joku muu ottaa sen, on tarjoilijan aina kuitenkin juostava erikseen hakemaan kuskille omansa.

Tänä vuonna en ollut itse kuskina, mutta kesken päivän muistin, että minunhan pitää ajaa auto koululta kumminkin illalla kotiin. Aloin siis vältellä väkevämpää juotavaa, mistä aiheutui muille heti ylimääräistä juoksemista ja vaivaa.

Toinen on sitten booli. Monissa paikoissa on boolimalja, josta saa itse käydä hakemassa juomista, jos haluaa. Ja niin on hyvä. Mutta on sitten paikkoja, joissa isäntä tuo automaattisesti täyden boolilasin nenän eteen, halusi tai ei. En tiedä, kenen edun mukaista on tuoda pöytään täysinäisiä lasillisia edes kysymättä, ja sitten kaataa ne pois, jos niitä ei ole juotu. Sattui nytkin niin, en ollut aikonutkaan juoda boolia, ja siihen se jäljiltäni jäi pöydälle koskemattomana. Näytti jääneen puoliksi juotuja lasillisia muiltakin.

Mietin aina tuota ihmisten suhtautumista viinaan. En muista, että minulle olisi koskaan tyrkytetty ruokaa samalla tavalla. En ole yksissäkään juhlissa vielä törmännyt sellaiseen, että isäntä tuo automaattisesti eteeni lihapullia ja hokee, että kyllä niitä nyt jonkin verran voi ottaa. Luulisi nyt tähän ikään mennessä jokaisen itse tietävän, mitä haluaa ja mitä ei.

Oliko ennen sittenkin paremmin?

2009-05-31T08:07:00.005+03:00

Eilinen päivä oli sellainen, jonka kaltaisia olen elänyt jo monen monen monta. Aamulla kirkko, todistusten jako, jätskin syönti ja hyvästelyt omalle ryhmälle luokassa. Tänä vuonna uskalsi joku nuorempi ope ehdottaa, että olisi jätskin tilalla jokin ruokaisampi syötävä, mutta oppilaat nostivat metelin: "Aina on ennenkin syöty jätskiä kevätjuhlapäivänä!" Niin sitten syötiin nytkin. "Hyvää kesää" -kaikuu käytävillä, ja se luo aina haikean surullisen tunnelman. Siitä siirtyminen urheiluhalliin seuraamaan peruskoulun päättävien luokkien todistusten ja ylioppilaiden lakkien saantia.

Opehuoneen jääkaapin ovessa oli seitsemän eri yleistä kutsua ylioppilasjuhlille. Henkilökohtaisia kutsuja ei itselleni tänä vuonna ollut. Vain kolme noista oppilaista asuu kirkolla, joten jo etukäteen tiesimme, että kaikki eivät ehdi joka paikkaan. Ja noista neljästä kylillä asuvastakin kaikki olivat niin eri äärilaidoilta kuin olla voi. Ihan äärimmäiset asuvat 70 kilometrin päässä toisistaan.

Jaoimme opeporukkaa niin, että toiset lähtivät juhlille pitäjän toisesta laidasta, toiset toisesta, ja kas, keskustassa illan viimeisessä paikassa olimme kaikki yhtä aikaa, kello oli silloin jo 7 illalla.

Ja kylillä isäntämiehet alkoivat taas ihmetellä sitä samaa, mitä joka vuosi muulloinkin: "Kun minä olin koulussa silloin vuonna yksi ja kaksi, tuossa lopetetussa kansakoulussa, oli meitä samassa luokassa 40. Ja yksi nutturapäinen opettaja sai meidät hyvin kuriin, ei mitään ongelmia! Nyt niillä ei ole luokassa kuin muutama oppilas ja luokka-avustajat ja erityisopettajat eivätkä silti saa mitään kuria. Niin että mistäs se oikein johtuu!!"

Ja sitten samassa pöydässä keskustellaan jonkin ajan kuluttua siitä, miten kukin muistaa kaameita kokemuksia omilta kouluajoiltaan: "Ol se outova touhuva ennennii: Miekii ko olin kansakoulussa, nii yhtää ei soant kääntää piätää eikä vilekuilla sivuillee. Heti otti opettaja karttakepin ja näppäytti pulopetille, hyvä ettei sormet jiännä vällii. Ja vastatessa pit nousta seisomaa. Jos vastasit viäri, pit männä nurkkaa ja panna käet silemillee, eikä soanna kahtova luokkaa päi."

Ja muistelot jatkuvat: "Ja miekii muistan ko opeteltii kertotauluva. Jos et osant, pit jiähä seisomaa. Jos et osant seuraavaakaa, pit lojahtaa istuvillee lattialle, seuraavaks pit männä selällee makkoomaa. Jos et tient mittää, siellä makasit lopun tuntia. Mutta sitä mukkaa ko tiesit, saatot piästä takasi istumaaki".

Täydellinen päivä

2009-05-29T18:56:00.004+03:00

Harvoin saa elää niin täydellisen tuntuisen päivän kuin tänään. Kaksi opettajaa jää meiltä eläkkeelle, heille lausuttiin aamulla portailla runo,jonka olivat oppilaat tehneet. Eläköityvät myös lakitettiin erikoisilla lakeilla ja kuljetettiin maitokärryillä satamaan, jossa meitä kaikkia odotti höyrylaiva.

Tämän kevään kevätretki tehtiin museotilalle vesitse, laivalla sinne kestää matkata noin tunnin. Satamasta lähtiessä ja takaisin tullessa yksi ope soitti haitarimusiikkia, jotkut innostuivat oikein tanssimaankin, jopa oppilaat. Ja mikäs oli tanssiessa. Meidän maisemia on kehuttu Saimaan kauneimmiksi, ja ilma oli niin lämmin ja taivas pilvetön, että harvoin on keskikesälläkään sellaista.

Matka taittui äkkiä, sillä laivalla oli mennen tullen kaikenlaisia kilpailuja, pääosassa eläkkeelle jäävät opet. Palkintoina lakritsapötköjä ja porkkanoita. Museotila ei ole vielä avautunut turisteja varten, joten siellä meitä odotti aivan utopistisen kaunis voikukkapelto. Itse rakastan suunnattomasti keltaisia kukkia ja keväisiä voikukkapeltoja.

Että tulisi hyvä ruokahalu, kierrettiin luontopolku, jonne mm. biologian ope oli tehnyt erilaisia tehtäviä, voittajat saivat porkkanoita. Kuvien maisema juuri luontopolun varrelta. Makkaran grillaus kuuluu tietysti aina asiaan, oli tarjolla leipääkin ja kahdenlaista salaattia. Yhdessä kuvassa näkyy vanha vinttikaivo, grillikota ja savusauna, toisessa kuvassa museotila eläinsuojineen. Yhdessä kuvassa on vanhanajan särentäaitaa.
Oppilaskuntakin oli järjestänyt jos jonkinlaisia leikkejä ja kilpailuja. Yksi voikukkapelloista oli kyllä sen jälkeen entinen, mutta pianhan pellot niitetään kuitenkin. Ja kesäksi tulee tilalle aina erilaisia eläimiä turistien iloksi.

Paluumatkalla taas haitarimusiikkia ja kilpailuja. Eräs oppilas innostui tenttailemaan minulta kaikenlaisia veteen ja laivoihin liittyviä kysymyksiä, mm. mitä ovat kummeli, poiju, köli, paarpuuri, tyyrpuuri jne. Meripeninkulman pituutta en vain ikinä muista, mutta ei sitä muistanut oppilaskaan. Ihmettelin meriaiheisia kysymyksiä, kunnes selvisi, että oppilaan isä on merimies.

Satamassa veimme eläköityvät vielä satamaravintolaan nauttimaan erilaisia virvokkeita, siinähän saimme samalla itsekin. Oikein mukava päätös tälle lukuvuodelle. Oppilaatkin näyttivät tyytyväisiltä. Paitsi että ei me oppilaita otettu niitä virvokkeita nauttimaan. Mielellään olisivat tietysti senkin tehneet.

Kesä kaikilla onni kaikilla?

2009-05-28T17:28:00.004+03:00

Vaikka kevät ja kesä ovat niin odotettuja, on moni haikealla ja apealla mielellä. Kaikki kurssit loppuvat, koulu loppuu, monet kiinnostavat tv-sarjat loppuvat, virastot sulkeutuvat, mikään ei toimi!

Suomessa on ihmisillä kaksi elämää: kesäelämä ja talvielämä. Syksyllä ihmiset alkavat innoissaan kaikenlaisia kursseja, seuraelämä on vilkasta, ei ole mitään, mikä häiritsisi tehokasta työntekoa. Virastoissakin voi saada jopa asiansa hoidetuksi. Yksinäisillä ihmisillä on monenlaisia mahdollisuuksia tavata muita ihmisiä.

Ulkomaalaiset opiskelijani kyselivät minultakin huhtikuussa suomen kurssin loppumisen jälkeen, alkaako heti kohta uusi kurssi. En saattanut sanoa heille, että voi kuulkaa, ei kukaan Suomessa kesällä mitään tee, ei toivoakaan kansalaisopistossa kesäkursseista, kaikkihan lopetetaan jo hyvissä ajoin huhtikuussa. Varmaan vaikea sellaisen ymmärtää, joka tulee ikuisen kesän maasta.

Sellaiselle, jolla ei ole perhettä, ei ehkä vakituista työtä, ei kesämökkiä, ei rahaa tai halua kauheasti matkustella, voi kesä tuntua tuskallisen pitkältä. Ystäviin ei voi ottaa yhteyttä, kun nämä ovat lomalla ja tiiviisti perheensä kanssa tavoittamattomissa, eikä kesämökille saunomaankaan yhtenään tule kutsuja. Omat rakkaat tv-sarjat ovat loppuneet, ruudussa neuvotaan vain grillailua ja kalanpaistoa. Idyllistä ja suurelle osalle sitä oikeaa kesää, mutta onko se enää nykyään kaikkien ihmisten tavoite?

Lapset ja niiden leikit

2009-05-27T14:15:00.010+03:00

Olen aina luullut, että kaikki lapset osaavat leikkiä, ja että leikki olisi automaattista. Niin ei ilmeisesti sitten olekaan. Ensimmäisen kerran luuloni ja uskoni tässä asiassa alkoivat horjua, kun lapsenlapsi meni päiväkotiin. Hänestä oli sanottu: "Aatu se osaa tuon leikkimisen taidon!" Silloin aloin aavistella, että kaikki lapset eivät sitten ehkä osaakaan, jos kerran asiasta erikseen kehutaan.

Aatu on ollut jo parissa eri päiväkerhossakin ja toisessakin päiväkodissa, ja kaikissa on erikseen kehuttu ja mainittu leikkimisen taito. Lapsi ei ole mikään nyhverö, mutta ei ylivilkaskaan. Kun nyt olen asian ottanut puheeksi pienten lasten kanssa työskentelevien kanssa, on viesti samansuuntainen: on paljon lapsia, jotka eivät osaa leikkiä, monet käyvät koko ajan ylikierroksilla ja riehuvat, eikä keskittymisestä tule mitään. On sellaisiakin, jotka eivät ennen esikouluikää tapaa juuri muita lapsia. Esikoulussa vuoden ollessaan eivät enää opi leikin taitoa.

En tiedä syitä leikittömyyteen, lähipiirissäni ei ole lapsenlapsen lisäksi pieniä lapsia. Televisio voi olla yksi syy. Tai ei televisio sinänsä, vaan se mitä sieltä katsotaan. Toisekseen olen usein ihmetellyt nykyisiä leluja. Monet lelut ovat jo "niin valmiiksi leikittyjä", että lapsella ei ole enää mitään tekemistä niissä, hän vain kyllästyy. Jos on jokin itsestään liikkuva lelu, miten sillä voi enää leikkiä? En minä ainakaan viitsisi tuijottaa tuntikaupalla jonkin yhden ja saman lelun liikkumista.

Lapselle kannattaa antaa monipuolisia leluja. Olin yhtäkkiä huomannut, että Aatulla ei ole yhtäkään nukkea, vaikka kaikkea muuta roipetta nurkat väärällään. Ostin sitten viime jouluna hänelle vauvanuken, ja voi kuinka poika oli onnellinen ja alkoi heti hoitaa sitä. Mutta ei kannata kenenkään pelätä, että pojasta mikään naismainen tulisi. Kyllä poika rakastaa edelleenkin ns. miesten töitä ja aina välillä käy hoivaamassa vauvaansa ja tarkastaa, että leikkitallissa olevilla eläimilläkin on kaikki hyvin. Niin kuin kunnon perheenisän tuleekin tehdä!

Mitä hyötyä leikistä sitten on? Mm. luovuus ja ajattelu sekä ongelmanratkaisukyky kehittyvät. Paljon lisää hyvää tietoa leikin hyödyistä on mm. Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuilla.

Jotta sellaisia töitä

2009-05-26T14:39:00.003+03:00

Ei pitäisi pistää nenäänsä työpaikalle, ellei ole aivan välttämätön pakko.
Jo ovella riensi oppilas vastaani ja työnsi oppilaskunnan tilit kouraani. Ilmoitti vielä evästykseksi, että minut on joskus lokakuun kokouksessa valittu oppilaskunnan tilintarkastajaksi, mutta että kukaan ei ole muistanut siitä mainita. - Sillä viisin. Hyvästi helppo päivä.

Olen saanut kaikki kokeet korjatuiksi ja laskin kaikille keskiarvot, laitoin numerot ja kaikki on jopa koneellakin. Minusta on ihme, että minua kerrankin onni näin potkii. Olen tottunut siihen, että saksan kokeet laitetaan keväällä aina viimeisille päiville. Hiki hatussa olen niitä sitten korjannut ja vielä retkipäivänäkin hermoillut numeroiden laittamista. Nyt ovat numerot selvät, paitsi että vielä tulee etäpaikkakunnalta referaatteja ja aineita.

Seuraavaksi huomasin seinällä listan, johon piti merkitä, mille tietokoneelle haluaa kesän aikana laitettavaksi mitäkin ohjelmia. Tietokoneiden hoito on talossa ollut vähän huonossa jamassa (ei ole onneksi minun heiniäni), joten puutteitten listasta tuli pitkä. Toivottavasti tulee asiat kuntoon kesällä.

Koska ensi syksynä saan uutena asiana koulukirjaston hoidon tehtäväkseni, katsoimme kollegan kanssa, miten kirjoja luetteloidaan ja mitä kaikkea meillä on kirjastossa. - Ja meillähän on! Kollega on hoitanut kirjastoa vuodesta 1970 lähtien ja tietää mitä missäkin on, vaikkeivät kirjat olisi niin järjestyksessäkään! Ja hän on vielä keräilijäluonne! Huoh! Huohotus tulee jo ennen kuin olen tuntiakaan siellä askaroinut. Työsarkaa tulee olemaan, sen takaan.

Sattumalta huomasin, että Kuopiossa olisi ensi talvena koulukirjaston hoitajille kurssi. Kurssi on monipäiväinen, pitkin talvea, ja se on melko perusteellinen. Siellä opetettaisiin ihan alkeista ja opastettaisiin muuttamaan kirjasto nykyaikaa vastaavaksi uusine medialaitteineen. Minua kiinnostaisi, taidan pyrkiä kurssille.

Kerkesin käydä välillä hierojallakin. Siellä pidin "luentoa" kielistä. Olen saanut hierojaltani monta kirjoitusvihjettä kieliblogiini. Joka kerta myös kertoilen, mitä olen kirjoittanut. Näin tavallaan testailen samalla, ymmärtääkö kirjoituksiani kukaan. Olemme tehneet diilin, että hän sanoo aina suoraan, jos eivät kirjoitukset ole ymmärrettäviä. Minusta on ihanaa, kun joku on niin suunnattoman innostunut kuulemaan kaikenlaisia kieliasioita, että tunti vilahtaa ihan hetkessä. Pitäisiköhän panna oppilaatkin hieromaan minua ja samalla kertoisin heille saksan ja ruotsin ihmeellisyyksiä. Jospa kiinnostus siten kasvaisi.

Mitä minulla ei ole ei tarvitakaan

2009-05-25T14:55:00.003+03:00

Aamulla olin koeviikon kokeiden eka valvoja kollegan kanssa. Oppilas, jolla on oikea käsi paketissa, tarvitsi tietokoneen aineenkirjoitukseen. Toinen ope poukkoili sinne tänne jatkojohtoa etsien, ne nimittäin ovat kortilla. Mutta ei hätää, mitä Kirlahilla ei ole, sitä ei tarvitakaan! Olen jo 20 vuotta sitten ruvennut pitämään omassa kaapissani sellaisia tavaroita, jotka aina ovat kateissa. Kaapista löytyy sinitarraa, teippiä, kuminauhoja, klemmareita, tusseja, siis kaikkea mitä kollegan sielu vain halajaa. Paitsi ei kohta, sillä epäilen, että tämän kirjoituksen jälkeen kaapilleni on jonoa.

Kaikkein kuuminta tavaraa katoamaan ovat kaikenlaiset kynät, sakset, viivottimet, liimapuikot, korjauslakka, liidunpidikkeet. Eräs kollega on laittanut lyijykynän ja sakset pöytään kiinni narulla. Hän vain teki virheen laittaessaan pöytään saksetkin, joku oli saksilla katkaissut narun ja vienyt sakset mennessään, samoin kynät. Seuraavaksi kollega veisti lyijykynien reunasta kappaleen ja kirjoitti kyniin nimensä. Kauhistukseni oli suuri, kun kerran kotona koululaukkua siivotessani huomasin siellä kolme kollegan nimellä varustettua kynää.

Eli kukaan ei noita tieten tahtoen varasta, ne vain tarttuvat käteen muuten vain. Kun pitää jotain äkkiä kirjoittaa, sieppaa jostain kynän, eikä muista enää mistä sen otti, laittaa omalle pöydälleen ja siitä kotiin lähtiessä saattaa kynä vilahtaa laukkuunkin. Isossa talossa kaikki tavarat vaihtavat paikkaa, eikä kukaan enää muista, mistä ne on otettu.

Tästä syystä kaikkiin nauhureihin ja soittimiin on laitettu isolla luokkien numero, että laite löytää oikeaan kotiinsa. Ja on siitä apua ollutkin. Muutaman päivän ympäri taloa seikkailtuaan voi vehje päätyä oikeaankin paikkaan.

Tällainen tällä kertaa

2009-05-24T10:04:00.002+03:00

Ihmisen mieli on outo ja erikoinen. Vaikka alkaa kirjoittaa blogia ensin omaksi huvikseen ja kirjaamaan muistiin vanhuuden päivien varalle itselleen lukemista, on silti kiva kun joku muukin lukee kirjoituksia. Ensin ajattelee, ettei ole väliä, vaikkei kukaan kommentioikaan, eihän pöytälaatikostakaan kukaan lukisi ja kommentoisi. Mutta sitten kun joku kommentoi jotain, on se aina mieltä lämmittävää.

Seuraavaksi miettii, etten minä ainakaan muiden blogeja lue enkä nyt ainakaan kommentoi. Enkä minä ainakaan millekään listoille ilmoittaudu enkä laita muiden näkyville lukemiani sivustoja. Mitä minä laskurillakaan teen, aivan sama lukeeko joku vai ei.

Vielä saattaa ajatuksiin ilmestyä, etten nyt ainakaan mitään meemejä jouda enkä piittaa kirjoitella. Ja eikä sillä ainakaan mitään väliä ole, laittaako joku jonkin prenikan tunnustukseksi.

Ja miten käykään! Alta aikayksikön huomaat, että olet korviasi myöten uponnut blogien ihmeelliseen maailmaan ja olet tehnyt kaikkea sitä, mistä luulit pidättäytyväsi. Silläkin uhalla, että työt saattavat hieman siirtyä, kotiväki valittaa, ystävät valittavat, selkä valittaa.

Ja kaikella on sittenkin merkitystä. Niinkin pieni asia kuin jokin pieni tunnustus blogiystävältä lämmittää mieltä pitkään, jokin parin sanan kommentti laatikossa ilahduttaa ja päivä on pelastettu. Sellaisten voimalla jaksaa sitä tavallista arkeakin. Pikkuasioillakin on todella merkitystä. Kiitos tällä kertaa Elinalle.

Älynäyttö

2009-05-23T08:38:00.003+03:00

Koko eilisen päivän istuimme harjoittelemassa eBeam-älynäytön käyttöä. Ohjelma voi korvata liitutaulun, piirtoheittimen ja jopa videoneuvottelulaitteet. Kun kirjoitan jotain tauluun, kaikki tallentuu automaattisesti tietokoneen muistiin. Jos oppilas on ollut tunnilta poissa, hänen tarvitsee vain avata tietokoneellaan ohjelma ja alkaa seurata tunnin etenemistä nopeutettuna. Jokainen kirjoittamani asia on tallentunut koneelle.

Laitetta voi käyttää sekä normaaliopetuksessa että etäopetuksessa. Etäopetuksessa voi olla lisänä vielä Skype, jolloin oppilas ja opettaja näkevätkin toisensa. eBeam on helppokäyttöinen ja aion jo tänään asentaa sen omalle koneelleni. Toisaalta, onpahan taas uusi lelu opettajalle ja oppilaille. Itse opetettava asiahan ei muutu miksikään, vaikka käyttäisin vain liitua ja leukaa, mihin sitten usein joudutaankin, kun tietokone ilmoittaa, että puuttuu sitä ja tätä ja tuota ja on katkosta ja huoltoa ja virusta ja ties mitä.
Kuvassa kouluttaja konstruoi tilannetta, jossa sama asia näkyy sekä opettajalla että oppilaalla, oli oppilas sitten missä tahansa.

Illalla oli sitten vielä erään kollegan luona tupaantuliaiset ja karttakepin upottajaiset. Olen ollut ymmärtävinäni, että järvettömillä seuduilla puhutaan karttakepin katkojaisista. Samapa tuo, mutta itse olen upottanut kepin jo syvälle, minulla ei ole enää tänä keväänä yhtään opetusta, on vain koevalvontoja ja kokeiden ja aineiden korjausta. Minulle on annettu tehtäväksi myös kirjoittaa puhetta erään kollegan eläkkeellelähtötilaisuuteen, kun vain ymmärtäisin mitä siihen pitäisi kirjoittaa.

Eka kokemus opettajana

2009-05-21T16:49:00.001+03:00

Entiset koulukaverit ovat saaneet mielen liikkeelle muistelemaan vanhoja. Muistuipa mieleeni ensimmäinen kokemus ihan oikeana opettajana. Tämä tapahtui 70-luvulla. Olin saanut kuukauden ruotsin- ja latinanopettajan sijaisuuden entisestä koulustani. Aamulla varhain pakkasin ison matkalaukkuni ja köröttelin junalla Tampereelta Pohjanmaalle, välillä vaihto linja-autoon.

Vasta iltapäivällä kahden maissa olin perillä. Bussi ajoi koulun vierestä, joten hyppäsin koulun kohdalla pois mennäkseni kysymään rehtorilta, milloin seuraavana päivänä alkaisin tunnin pidon.

Työntyessäni matkalaukkuineni opettajainhuoneeseen hikisenä ja nälkäisenä koko päivän matkustamisesta, tuli rehtori ovella vastaan. Päivän viimeinen tunti oli juuri alkamassa, enkä kerennyt edes suutani avata, kun rehtori osoitti matkalaukulle paikan, työnsi ruotsin kirjan käteen ja vei minut luokkaan. Jotain keskikoulun viidennen luokan ruotsia piti oleman. (nykyisin 9. luokka)

Joka on vähänkään ollut koulussa opettajana, tietää, ettei vierasta tuntia noin vain voi mennä pitämään kokeneenakaan, saati sitten elämänsä ekaa tuntia, eikä edes vielä valmis opettaja! Eniten minua murehdutti vaatteeni, jotka eivät olleet ihmisten ilmoille sopivia, mutta mikäs auttoi!

Vieläkin hämmästelen, miten kilttejä oppilaat siihen aikaan olivat verrattuna nykyisiin. Vaikka olin puoli pyörryksissä ja varmaan tankkasin ja solkkasin, viittasivat oppilaat innokkaasti, ainakin siitä päätellen, että sumun keskeltä nousi viittailevia käsiä sieltä täältä. Luetutin kappaletta, kyselin sisältöäkin ja opetin jopa uutta, vaikka ei ollut haisuakaan, mitä heille pitäisi seuraavassa kappaleessa olla ja mitä he jo osaavat.

Suurin osa tunneista oli latinaa. Koska latina oli itselläni ollut vapaaehtoisena aineena lukiossa, olin ottanut sen opiskelun hieman iisisti. Niinpä nyt jouduin tekemään hartiavoimin kaiket illat töitä tuntien eteen. Koska oli toukokuu, ja lukuvuoden loppu, piti tietysti pitää kokeetkin ja antaa numerot todistukseen. Minähän laadin kaikille luokille kokeet ja korjasin niitä kaiket illat. Latinan kokeiden laatiminenkin sujui suhteellisen hyvin, mutta kokeiden korjaamisessa meinasi tulla tenkkapåå.

Onneksi nuorin sisareni oli silloin lukion toisella luokalla oppilaanani, minun oli pakko ottaa hänet apuriksi kokeiden korjaukseen. Tämän kai voi jo tunnustaa näin melkein 40 vuoden jälkeen. Sisareni kyllä väittää vielä nykyäänkin, että hän sai päästötodistukseen huonon numeron latinasta juuri minun takiani. – En tunnusta.

Iloisia yllätyksiä

2009-05-20T09:34:00.005+03:00

Matkalla ollessani minulle oli tapahtunut monta iloista asiaa. Pitäisi kai mennä useammin matkalle, jotta tapahtuisi aina jotain kivaa. Vilukissi ja Vallaton mummeli olivat muistaneet tällaisella merkillä, kivaa. Oli mukava ylläri, kiitos.

Toinen yllätys odotti koulussa pöydälläni. Viime viikolla oli opehuoneessa pantu pystyyn arvonta. Kohteena oli viinipullo, en tiedä arvonnan syytä, mutta maksoin vaaditut kaksi euroa ollakseni mukana. Ihme ja kumma, arpaonni oli suosinut minua ja palkinto odotti pöydällä palatessani. Onni suosi minua päin vastoin kuin joissain muissa arpajaisissa, joissa jää jalkoihin, ellei älyä pitää puoliaan. (Vilukissi, kuumottaako korvia?)

Iloinen asia oli myös se, että pihan narsissit olivat puhjenneet kukkaan sillä välin. Rakastan keltaisia narsisseja yli kaiken ja olin jo ehtinyt pelätä, että minulta jää kukinta näkemättä. Onneksi ehdin ajoissa paikalle. Tästä tuli muuten mieleen, että muutettuamme tähän taloon minulta meni monta vuotta, ennen kuin tulin tietämään, että talon yhdellä seinustalla kasvaa suuria punaisia unikoita. Ne kukkivat kesäkuun alussa aina juuri siihen aikaan, kun koulu oli loppunut ja olin lähtenyt jollekin kurssille tai matkalle. Palattuani oli jäljellä vain kuivuneita lehtiä, jotka nypin pois rumentamasta.
Tänä kesänä kyllä aion tiiviisti seurata kasvieni kukintaa.

On sitä ihmettelemistä lähelläkin

2009-05-19T16:50:00.009+03:00

Haukivuorellakin oli viime viikolla oppilaiden kanssa käydessä ihmeitä. Vastaanotto oli sydämellinen, oppilaat olivat innoissaan, sillä monet tunsivat toisensa jo ennestään. Samoin oppilaat pääsivät tutustumaan puolin ja toisin etäopettajiinsa.

Paikalliset oppilaat esittelivät meidän oppilaille kouluaan ja pihalle oli järjestetty erilaisia leikkejä. Meille opettajille esiteltiin uusia eBeam-laitteita ja älynäyttöä. Siitä tulee joku kertomaan meille koululle vielä ensi perjantaina lisää. Koululle on jo hankittukin parit laitteet, joten on ehkä hyvä osata niitä käyttääkin.

Meille opettajille esiteltiin vielä koulun vieressä seisova haukivuorelaisten ylpeys, uusi urheiluhalli. Ja hienohan se olikin, mutta ulkoa päin heiman erilaisehko. Mieleen tulevat kiinalaiset talot, kattoräystäät ovat samanlaiset kiverät ylöspäin kaareutuvat kuin Kiinassakin.

Kaiken kaikkiaan hieno matka, kiva että oppilaat saivat uusia tuttavuuksia ja ystäviä. Kurjaa vain on se, että matka sinne kestää puolitoista tuntia, joten ei ihan joka päivä viitsi mennä.

Virossakin kannattaa käydä

2009-05-18T19:57:00.011+03:00

Neljän päivän Viron-matka on koettu ja eletty. Kohde oli Rakvere, noin 100 km Tallinnasta itään. Käyntikohteita olivat kolme kartanoa lähiympäristössä. Kaikki erilaisia, hienoja, restauroituja, omalla tavallaan mielenkiintoisia. Oppaan mukaan on olemassa sanonta, että Virossa on niin paljon kartanoita, että jos istuu pilvenreunalla ja sylkäisee alas, aina osuu jonkin kartanon päälle. Kartanoita on satoja. Kuvassa vain yksi, Palmsen kartano (pikkukuva oikealla). Kannattavia käyntikohteita.

Rakveren vanha nimi on Wesenberg. Keskikuvassa yleisnäkymä kaupungista. Tarvaspään linnoitus ja sen ympäristössä vasemmalla ylhäällä ruohonleikkurit täydessä toiminnassa. Kaupungin 700-vuotisjuhlan kunniaksi on linnan lähelle pystytetty valtava pronssinen Tarvas-patsas, Tarvas tarkoittaa alkuhärkää. Härän palleja käyvät nuoret morsiamet silittelemässä, taikakaluina pitävät. Härän pystyttämiseen ovat suomalaisetkin lahjoittaneet rahaa. Patsaan jalustassa on kymmenittäin mm. tunnettujen poliitikkojen nimiä lahjoittajina.

Yhdellä retkellä näimme pohjoisrannikolla Ontikan vesiputouksen, joka on Viron korkein vesiputous. Aioin mennä portaita alas, mutta kun satuin vilkaisemaan ympärilleni, tuntui kuin olisin ollut keskellä Suomen pelkokerrointa, joten käännyin kiireesti takaisin.

Aqua Spa -kylpylähotellia voin suositella tältä istumalta. En vain etukäteen tiennyt, milloin retkiltä palataan, joten en arvannut tilata etukäteen hierontoja, jalkahoitoja, manikyyrejä jne. Mutta riitti tuota ohjelmaa muutenkin. Retkien jälkeen palloilimme ostoksilla ja kaupunkia katsellen.

Illat istuimme erilaisissa saunoissa hoidellen väsyneitä jalkoja ja uimme erilaisissa altaissa ja liotimme itseämme porealtaissa, toisin sanoen keitimme mummoja, kuten joku on myös asian ilmaissut. (Kypsää tuli). Suolasauna, aromisauna, ja muut tekivät oikein hyvää, paitsi että toinen aromisauna tuntui niin kylmältä, että melkein piti hakea turkishuppari päälle. Sellaisen muuten jouduin ostamaan Rakveresta, kun oli kylmempi sää kuin Suomessa ja oli liian kevyttä matkavaatetta mukana.

Ja mitä siellä muuta oli? -Vaikka mitä, mm:
-hyvää ruokaa joka paikassa, hyviä leivoksia, hyviä lättyjä.
-Valtavia vuoria, jotka kiinnittävät huomiota tasaisessa maisemassa. Ne ovat tulikiven louhimisjätteitä: valkoiset vuoret tulikivestä erotettua kalkkikiveä, mustat tulikiven palamistuhkaa.
-Hanhien invaasio. Paikoin taivas kirjavana lintuauroista. Pelloilla myös valtavasti hanhia, mitä paikalliset eivät niin rakasta; linnut syövät kaikki kylvetyt siemenet.
-Kevätesikot ja keltavuokot kukkivat joka paikassa, siis luonnossa.
-Näimme myös Viron ainoan naisluostarin, jossa hieno kirkko, mahtava puutarha ja ennen kaikkea komeat nunnien kokoamat polttopuukeot, jotka näkyvät alla olevassa kuvassa keskellä.
-Ja kaikkea muuta. Menkää itse kokemaan! Linkki viron kielellä.

Näennäistyöntekoa

2009-05-12T11:57:00.003+03:00

Koulunpito meinaa jäädä nykyään ihan sivuseikaksi. Ensin oli ne saksalaiset pari viikkoa, oli Pietarin-matkaa, sitten oppilaita oli yrittäjyyskurssilla, ja vähän väliä tulee joku sanomaan, että on kissanristiäisiä tai läksiäisiä tai eläkejuhlia. Huomenna mennään koko lukio ja ysiluokkalaiset Haukivuorelle tutustumaan sikäläisiin opettajiin ja oppilaisiin. Nyt on meidän vuoromme, hehän olivat täällä tammikuussa. Siinä sitten luttaantuu koko päivä. Opettajilla on vielä kolmesta kuuteen VESO:n puolikas. Väsyttää jo etukäteen kun ajatteleekin.

Mutta ei ole koulu ainut paikka, jossa nykyään ei ole ihmisiä mailla halmeilla. Yritin äsken mennä kunnantalolle faksaamaan Saksaan erään paperin, mutta kaikki olivat jossain palaverissa. Siellä joku toinenkin haikaili virkailijoiden perään ja sanoi käyneensä jo yhdeksältä katsomassa. -No silloin oli yks toinen palaveri, sanottiin. Yritin toimittaa erästä toistakin asiaa ja etsimäni henkilö vilahti käytävällä. Hän pölpötti jotain kännykkäänsä mutta huitoi minua menemään ulos. No minähän läksin niine hyvineni ja ihmettelen vain mikä on se päämäärä, jota varten me ihmiset olemme niin tärkeitä ja kiireisiä, kun mikään asia ei kumminkaan hoidu. Tämä kaikki on näennäistyötä!

Tässäpä ne sitten minun työt ovatkin tältä viikolta. Torstaiaamuna varhain lähden Viroon. Kansalaisopiston vironopettaja on virolainen ja hän on järjestänyt matkan Rakvereen. Ajattelin, että kun kerran melkein kotiportilta lähdetään, lähden mukaan. Olen jo ihan väsähtänyt sellaisiin matkoihin, joissa pitää itse kysellä kaikki kulkuvehkeet ja majoitukset ja muut. Aikaa haaskaantuu turhuuteen eikä ehdi juuri oleilla ja nauttia. Nyt aion vain löhöttää autossa ja nauttia maisemista.

Tälle matkalle ilmoittautuminen kävi aika hauskasti talvella. Ilmoittautuessani mukaan ilmoitin samalla erään ystäväni huonekaverikseni, mutta en muistanut ilmoittaa hänelle, että hänkin on lähdössä matkalle. Vasta kun tuli laskun maksamisen aika, kiireesti ilmoitin tekstiviestillä, että tietääkö hän olevansa lähdössä minun kanssani Viroon. Vastasi, ettei tiennyt, mutta nyt siis tietää.

Jään olemus

2009-05-09T09:04:00.005+03:00

Vaikka tiedän, että taiteilijat ja muotoilijat ottavat ideansa luonnosta, yllätyin silti muutama vuosi sitten, kun kouraisin järvestä keväällä sulamispisteessä olevaa jäätä. Sehän oli kuin ilmetty Ultima Thule -lasi Tapio Wirkkalan muotoilemana. Vaikka minulla on ollut 70-luvulta lähtien jäätelökulhoja, laseja ja kermanekka ja sokerikuppi tuota sarjaa, en ollut ajatellut, että se on täsmälleen keväällä sulavan jään kopio.

Mutta annettakoon minulle anteeksi tuo ajattelemattomuus. En ole syntynyt järviseudulla, enkä asunut ihan järven rannalla. Jos on tullut kävellyksi keväällä rannalla, ei ole tullut kouraistua jäätä käpäliin. Ja olen kuullut myöhemmin, että eivät kaikki muutkaan tiedä, että paikalleen sulava jää haurastuu ja tulee puikkomaiseksi. Se näyttää juuri samanlaiselta kuin nuo kuvassa olevat lasiastiat. Tänä keväänä yritin kytätä oikeaa hetkeä kuvatakseni juuri oikeanlaisen jään, mutta olin aina liian aikaisessa tai liian myöhässä.

Kuvan keskiosan jäät on kahmaistu Puulavedestä tänä keväänä tasan viikko sitten. Olin jo hieman myöhässä. Kouraistu jäämöhkäle ei meinannut pysyä kasassa, se on jo tullut tikuiksi, mutta ehkä kuvista saa jonkinlaisen käsityksen jään olemuksesta. Ultima Thule muuten tarkoittaa "äärimmäisenä pohjoisessa olevaa aluetta".

Yllätys

2009-05-08T20:16:00.004+03:00

Nuoremmilla kollegoilla on kivoja ideoita. Tälle päivälle he olivat suunnitelleet oppilaille yllärin. Kaikilla opettajilla piti olla paremmat vaatteet päällä, ei ihan ykkösiä, mutta kakkoset kumminkin. Oppilaille ei saanut paljastaa syytä.

Yläasteella oppilaat olivat vähän katselleet kummissaan. Oli kuulunut jopa kommentti, että pelottavaa, kun kaikilla on paremmat vaatteet päällä ja kukaan ei sano miksi. Lukiolaiset eivät kommentoineet, mutta huomasi, että he vähän ihmetellen katsoivat. Jännityksen lisäämiseksi oli opehuoneen lasiovi peitetty sanomalehdillä, ettei näe kukaan, mitä jännää siellä on.

Oliko siellä mitään jännää? Olimmehan siellä me kakkosissamme ja oli siellä boolimaljassa simaa ja tarjottimella pikkuisia suupaloja hammastikuissa. Kiva vaihtelu meillekin.

******
Iltapäivällä menimme kaverin kanssa metsään kuvailemaan kangasvuokkoja. Niitä on tavallisesti montakin samassa ryppäässä, nyt löytyi vain yksittäisiä kukkia sieltä täältä, ryppäässä kasvavat olivat vielä nupulla.

Miten myisin

2009-05-07T18:07:00.004+03:00

Tämänpäiväisessä paikallislehdessä oli artikkeli koulumme yrittäjyyskurssista, joka on seutukunnan koulujen yhteinen pilottihanke. Se on osa opetushallituksen rahoittamaa "Okey - avain yrittäjyyteen" -hanketta. Tämän alueen viiden lukion oppilaista yhteensä 20% on käynyt peruskurssin.

Maanantaina oppilaat saivat kuulla paikallisten yrittäjien kokemuksia, miten eri kulttuurien edustajia tulee palvella. Jos aikoo saada tuotteitaan myydyksi turistipaikkakunnalla, on hyvä tietää eri kulttuurien eroista. Esim. venäläisille kaikkein tärkein yhteistyön kriteeri on ystävyys ja luottamus, tuotteen hintaa tai laatua ei tuijoteta ensimmäiseksi. Täsmällisyys ei ole venäläisen paras ominaisuus. Jos omat asiat vaativat, sovitusta tapaamisesta voidaan vähän luistaa. Yrittäjien mukaan saksalainen turisti on venäläisen turistin täydellinen vastakohta.

Artikkelissa summattiin asiakaspalvelun pääasiat: kielitaito, oma asenne ja kulttuurierojen huomioonottaminen. Kurssista lienee ollut hyötyä, koska jokainen on saanut kesätyöpaikan, jossa tarvitaan asiakaspalvelutaitoja.

Kerran eräs myyjätuttava ihmetteli, miksi häneltä ei osta kukaan mitään, mutta toiselta samaa tavaraa myyvältä suorastaan revitään tuotteet käsistä. - Ihmisen käyttäytyminen on pelkkää psykologiaa. Jos tuntee joitakin käyttäytymisen lainalaisuuksia, voi käyttää tietoa hyväkseen myyntityössäkin yrittäjänä. Itse en ole mitään kursseja myymiseen käynyt, olen kuunnellut vain eri yrittäjien huomioita ja itsekin tehnyt arkipäivän havaintoja sekä tarkkaillut, miten itse käyttäydyn turistina ja ostajana muutenkin.

Viime kesänä Berliinin rautatieasemalla minulla oli tilaisuus tarkkailla asemahallissa ihmisten ostokäyttäytymistä. Hallissa oli vieri vieressä kuusi eri myyntipistettä, joista sai ostaa pikkupurtavaa: ranskalaisia, hampurilaisia, sämpylöitä, pizzoja jne. Aluksi kaikkien myyntikojujen edustat olivat tyhjät. Kukaan ohikulkija ei pysähtynyt, vaan kaikki jatkoivat sellaisten kojujen luo, joiden edessä oli jonoa tai muita ihmisiä jo pöytien ääressä syömässä.

Yhden kojun tiskissä ei palanut valo, myyjä kylläkin oli paikalla. Kukaan ei pysähtynyt sen kojun ääreen koko aikana. Toisen kojun ääressä ei ollut myyjä paikalla, siihenkään ei mennyt kukaan.
Kun sitten sattumalta joku pysähtyi jonkin tiskin ääreen lukemaan ruokalistaa seinältä, oli kohta hänen takanaan jo peräti jonoa, vaikka kaikki muut myyntipöydät olivat tyhjiä. Tiedän, että joillakin markkinoilla jotkut myyjät käyttävät sukulaisiaan tai muita tuttujaan houkutuslintuina. Tällainen henkilö esiintyy asiakkaana ja poistuu paikalta, kun on saanut muitakin pysähtymään.

On vieläkin yrittäjiä, jotka laittavat näytille vain yhden kappaleen jotain myytävää tavaraa. Mutta se ei riitä! Tavaraa pitää olla paljon ja sen pitää olla kauniisti esillä. Ohikulkijalle on loihdittava tunne, että hänenkin on saatava tuollainen, vaikka hän kyllä sitten kotona ihmetteleekin, miksi tuli ostaneeksi taas turhuutta.

Myyntikikoista on olemassa varmaan paljon kirjallisuuttakin. Joskus hämmästyttää, miten jotkut yrittäjät eivät tiedä alkeellisimpiakaan ostajien käyttäytymismalleja. Ei kannata sijoittaa vessapapereita heti sisääntulon kohdalle, niitä ostaja kyllä hakee vaikka kiven alta, jos kerran tarvitsee. Heti ovesta tultua pitää olla houkuttelevan näköistä tavaraa, mikä saa ostajan ihan haltioihinsa :D

Olemme tuulipukukansaa

2009-05-06T18:30:00.004+03:00

Minua jaksaa vieläkin ihmetyttää, miksi suomalaiset haluavat välttämättä pukeutua kuin roomalaiset tai pariisilaiset hepeniin ja korkokenkiin. Eiväthän arabitkaan ole luopuneet turbaaneistaan ja kauhtanoistaan, koska ne sopivat hyvin heidän ilmastoonsa. Villaisesta turbaanista voi kätevästi kääräistä suojan hiekkamyrskyn yllättäessä.

Meillä pitäisi pitää kylmän ilmaston takia päähinettä ja hanskoja ja muutenkin lämmintä vaatetta. Lakkia ei näe kuitenkaan enää kellään (paitsi minulla), ja ihmiset hytisevät kylmissään. Ja omituisinta minusta, että mitä pohjoisemmaksi Suomessakin mennään, sitä vähäisemmäksi käy päähineen käyttö - olen tulkinnut itsetunnon puutteeksi.

Tai se iänikuinen tuulipukukeskustelu. Minä ainakin laitan lenkkivaatteet kävelylle mennessäni, ja jos sattuu olemaan asiaa samalla kaupalle, menen sisään ja ostan haluamani tavaran samalla reissulla. Ei siinä nyt niin järin kauheasti kannata miettiä, mitä ulkomaalaiset minusta mahtavat sanoa. Minä en yksinkertaisesti tarkene hepenissä. Sitä paitsi minä näyttäisin hullulta, jos laittaisin koulunkäyntivaatteet päälleni lähtiessäni täältä kävellä käppäisemään kirkolle (2 km), varsinkin kun ei ole matkan varrella juuri ketään näkemässäkään.

Kerran eräs ulkomaalainen ihmetteli, miksi ei täällä pidetä muotikenkiä, eivät oppilaatkaan. Voi jestas sentään. Onneksi useimmat suomalaiset ovat sentään vielä järkeviä. Olisiko hauskaa, jos 10 cm korkeat piikkikorot uppoaisivat multaan? Sellaisia muuten näin Pietarissa, sopivat kai sinne, mutta eivät tänne. Paitsi että ihmettelen, millaisia vaivoja ihmiset siellä saavat kaameissa korkokengissä kulkemisesta.

Onneksi minä olen jo sen ikäinen, että saan ajatella viisaasti. Minun ei tarvitse jäädyttää päätäni. Lontoossakin kerran hiihtolomalla oli mittari nollassa ja kauhea viima. Pää meinasi kertakaikkisesti jäätyä. Katsoin, että kellään ei ollut mitään päässä, paitsi musliminaisilla. Kadehdin heitä ja harmittelin, etten ymmärtänyt ottaa mukaani samanlaista huivia. Mutta sitten äkkäsin, että eivät ne lontoolaiset ehkä tule meille kotiin valittamaan, jos minä olen siellä kulkenut lakki päässä. Niinpä tempasin lakin laukustani ja ah! Saatoin keskittyä nähtävyyksiin vilun sijasta. Eikä ole muuten oven takana näkynyt ketään valittamassa!

Oppilasvaihto ei ole turismia

2009-05-05T16:37:00.004+03:00

Tänään oli saksalaisilla oppilailla viimeinen päivä kouluun tutustumista. Eilen kävimme päiväkodillakin, tänään ala-asteella. En tiedä kommenteista, en ole kysynyt. Se vain tahtoo ulkomaalaisia aina ihmetyttää, että kengät otetaan pois luokissa. Kenkärivit (tai oikeammin vuoret) käytävillä ovat ahkerasti kuvauskohteena.

Jo ensimmäisenä iltana viime viikolla onnistuin pelottelemaan jotkut, kun kuulivat, että täällä on susia, karhuja ja hirviä. Mutta mitäs kysyivät, en minä muuten olisi niitä maininnut. Se nyt olisi ihan väärin, jos saksalaiset näkisivät eläviä susia ja karhuja kun en minäkään ole niitä ikinä onnistunut vielä näkemään! Kuten en saimaannorppaakaan, mutta ulkomaalaisille joskus näyttäytyy.

Suomessa oleskelu on sujunut kuten odotinkin. Joku on ihastunut, joku vähemmän ihastunut. Jollekin sattui mukava perhe, jollekin sellainen, jolla ei ilmeisesti voi viettää aikaa vieraansa kanssa ja vieras istuu illat yksin katsoen televisiota. Harmi, kokemuksiahan täältä on tultu hakemaan.
Joku oppilaistani kysyi minulta jo aiemmin, miksi ei ulkomaisia oppilaita majoiteta yleensä leirintäalueelle.

Mitä järkeä siinä olisi? Ei minulla ole mitään mielenkiintoa alkaa majoitus- ja työnvälittäjäksi! Kieliharjoituksen saaminen on minun pyhä päämääräni! Oppilasvaihdossahan on nimenomaan vitsinä se, että oppilaat puolin ja toisin tutustuvat erilaiseen kulttuuriin ja erilaiseen tapaan olla ja ajatella, saavat puheharjoitusta ja sivussa saavat usein elinikäisiä ystäviäkin. Onhan se nyt nähty, miten hulluja päätöksiä EU:ssa tehdään suomalaisten kannalta, kun ei tunneta meidän kulttuuriamme ja erikoisolojamme.

Kuulin viikonloppuna eräältä paikkakunnalta Suomesta, että suomalaiset yläasteen oppilaat olivat matkustaneet johonkin maahan, eivätkä yhden yön jälkeen olleet suostuneet perheeseen enää menemään. Ja kyse oli nimenomaan Comenius-projektista ja toisiin tutustumisesta ja kieliharjoittelusta. Sana levisi niin, että seuraavalla kerrallakaan oppilaat eivät suostuneet enää menemään perhemajoitukseen. Ja syynä ei nimenomaan ollut se, että perhe olisi ollut huono tai epäystävällinen, ei sinne päinkään, vaan liian köyhä!!! Mitä järkeä on opettajan sitten enää opetustyönsä ohessa nähdäkään mitään vaivaa, jos oppilaat ottavat matkan pelkästään turismin kannalta hotellissa loikoillen! Turistimatkoja saa tehdyksi itsekseenkin, ja saa kulkea rauhassa laput silmillään oppimatta mitään koko matkasta.

Tuttua on minullekin, että joka kerta kun lähdetään oppilasvaihtoon, oppilaat pelkäävät perheisiin menoa ja jännittävät sitä, miten pärjäävät kielen kanssa, sehän on luonnollista. Mutta kokemus on osoittanut, että poikkeuksetta jokainen on lopulta ollutkin tyytyväinen, että asui nimenomaan perheessä. On pari tapausta, jolloin oppilaani ovat saaneet elinikäisen kumppaninkin Saksasta juuri oppilasvaihdon ansiosta.

Mutta nyt pidän vähän taukoa oppilasvaihdossa. Tänne olisi tulossa ensi elokuussa pari oppilasta työharjoitteluun, mutta en nyt mistään saa heille majapaikkaa. Kaikki kynnelle kykenevät oppilaat ovat jo majoittaneet, jotkut parikin kertaa. Pidetään vähän taukoa, että sukupolvi ehtii vaihtua.

Suomessakin ihmeitä

2009-05-03T08:33:00.002+03:00

Niin ollut olevinaan kiirettä, että ei ole ehtinyt edes saksalaisista vieraista kirjoittaa. Heidän tulonsa sujui ongelmitta, mutta sitten jo ensimmäisenä päivänä oli erinäisiä ongelmia. Yksi sai kauhean koti-ikävän ja halusi välttämättä lähteä opettajansa kanssa kotimatkalle torstaiaamuna. Lennolle vain ei ollut tilaa, joten tyttö jäi tänne. Koko porukka yritti lohduttaa. Ilmeisesti on kaikki mennyt hyvin, kun ei ole vapun tienoilla puhelin soinut. Yksi toinen joutui vaihtamaan pariksi yöksi majapaikkaa, kun Tampereella magneettikuvauksissa käynyt isäntäperheen nuori sai jalkaansa kipsin.

Kävimme retkellä kyläkoululla, mikä oli jo elämys sinänsä. Tie ei ollut loppumatkasta asfaltoitu, vaan valtavan liejuinen, oikein sai ottaa vauhtia, ettei juututa saveen. Tie oli muutenkin kuin Linnanmäen vuoristorata, sekä mutkainen että ylös-alas mäkiä. Pelkäsin jo että joku oksentaa autoon. Minusta on aina jännä, kun saksalaiset sanovat meillä ihmisten asuvan metsässä. Kyläkouluakin nimittivät metsäkouluksi, Waldschule, mikä ei itselleni ole ennen tullutkaan mieleen. Nyt kun tarkemmin ajattelen, eihän siinä mitään kylää ole ympärillä, yksinään metsässä kököttää koulu, ihmiset asuvat kuka missäkin kaukana toisistaan, metsässä.
Kyläkoulussa oli ihmettä myös se, kuinka oppilaat hakivat ruokakattilan keittiöstä ja alkoivat murkinoinnin luokassa – ja jo vartin yli kymmenen. Ruokavaunuja kuvattiin ahkerasti.

Jos meille on ulkomailla ihmeitä, on ihmeitä täälläkin. Kävimme opettajan kanssa Savonlinnassa ja Olavinlinnassa. Tunnin ajaa jyrskytimme ja katselimme ja ihastelimme maisemia – eli pelkkää metsää! Ilmakin oli kaupungissa hieman kylmä, joten otin taskusta hanskat käteeni. Tätä ope ihmetteli. Hän on ihmetellyt jo ennenkin, miksi suomalaiset pitävät hanskoja kädessä, mm. oppilaamme ja kollegamme Saksassa heidän luona käydessään. Itse vastauksena kuvittelisin, että kylmyyttä vastaan!!!

Kaupungissa tuli vastaan tuulipukuisia ihmisiä. Ihmettelyn aihe oli tietysti sekin, kuinkas muuten. Minusta ei juuri mikään paremmin sovi Suomen oloihin kuin juuri tuulipuku. Jos asuu parin kilometrin päässä kaupasta, on kätevää tehdä lenkki samalla reissulla. Ja ainahan täällä sataa lunta ja räntää tai tuulee. Kaikkein paras asu meidän oloihin, sanoo Lenita Airisto mitä lystää.

Etäopetuslaitteet olivat uutta, mutta sitä ei vielä ole jokainen päässyt näkemään, ehkäpä alkuviikosta. Hirvivaroituskyltit tien varressa viehättivät, kaupoissa vain ei ollut mitään hirveen viittaavaa ostettavaa. Suomalaiset eivät ole akuppakansaa, emme vieläkään ole oikein oppineet, mitä ulkomaalaiset haluavat.

Nyt vain täytyy tämä tarina lopettaa, meille tuli äkkilähtö Kangasniemelle tyttären luo.

Pikakäynti Viipurissa

2009-05-02T08:48:00.002+03:00

Pietarin-matkalla oli ensimmäinen ruokapaikkamme Viipurissa Cafe Siesta Torkkelinpuiston toisessa päässä. Se on venäjänopen tuttavien ylläpitämä kahvila, yksi viidestä. Tuttavien tapaaminen oli sydämellinen. Venäläiset ovat erittäin vieraanvaraisia ihmisiä, ja pöydässä oli heti ruoat ja konjakit. Paitsi meille muille pelkkää ruokaa ja normaalisti maksusta, mutta venäjänope sai erikoiskohtelun.

Kävelimme ruuan jälkeen Torkkelinpuiston toiseen päähän, jossa pyöreä torni, kauppahalli ja tori. Hiljaista, ei missään ketään. Paluumatkalla oli pari kauppiasta torilla ja kauppahallissa osti joku kristallia ja teekaluston, itse ostin teepussin alusia tuliaisiksi. Teekalustot ovat uskomattoman kauniita ja edullisia, teki mieli itsekin ostaa, mutta minulla on sellaisia jo kaksikin.

Puiston varrella on myös Alvar Aallon suunnittelema kirjasto, pihassa hirvi. Erikoisuutena pääsimme näkemään Siesta-kahvilan isännän uutta rakennustyömaata. Hän rakennuttaa uutta ravintolaa, mutta kaivauksissa oli löytynyt vanha keskiaikainen rakennelma. Omistaja aikoo säilyttää tämän jotenkin uuden rakennuksen yhteydessä. Kävimme myös omistajan ensimmäisessä kahvilassa, erittäin pienessä ja vaatimattomassa kuppilassa.

Kaupunki on tosi viihtyisän tuntuinen, suomalaisen oloinen. Siistiä, taloja kohennettu, paljon on muuttunut. Tulomatkalla ruokailimme jossain ravintolassa, joka on suomalaisten suosima, näytti yhden ryhmän jälkeen tulevan heti toinen. Ruoka maittavaa, paitsi että minulle tuli väärää eläintä: tilasin kanaa, mutta sain porsasta. Asioiden jouduttamiseksi en ruvennut ruikuttamaan, vaan söin suihini.

Kuinka oli ennen?
Viipuri näytti ennen silmissäni aina vähän rähjäiseltä ja ränsistyneeltä, mutta silti viehättävältä. Kävin siellä ensimmäistä kertaa joskus parikymmentä vuotta sitten. Tuolloin tyttäreni olivat teini-ikäisiä ja innostuivat myymään kaikki meikkinsä ja sukkahousunsa. Rahat tuhlasivat ties mihin turhuuteen. Linnassa käydessä kallioilla poukkoili koko ajan perässämme kerjääviä pikkupoikia: Anna purkkaa, anna kynä! Kauppatorilla vaihtoivat kristallit ja alushousut omistajaa. Pellavaliinoja, luutia ja koreja ostin kassikaupalla ja kannoin selkä vääränä, ja silti pursusi ruplia joka taskun reiästä. Tunsin itseni miljonääriksi mitä häpesin, kun vanhat hampaattomat mummot yrittivät henkensä pitimiksi myydä itse neulomiaan liinoja.

Nyt tuo kaikki on poissa. Viipuri on kuin mikä tahansa eurooppalainen kaupunki. Siellä ei koe enää mitään eksoottista ja erilaista. Poissa ovat myös ankeat haisevat ruokakaupat, joissa keikkui hyllyllä vain yksi rasvainen makkara ja suolakurkku- ja kalasäilykkeitä pölyn keskellä. Ei, mitään erilaista et pääse enää kokemaan!
Linkki, jossa tutustut Viipuriin virtuaalisti.

Vappukin tuli vahingossa

2009-05-01T09:44:00.004+03:00

Vappukin on päässyt tulemaan salaa. Saksalaiset vieraatkin tulivat jo maanantai-iltana, mutta siitä kirjoitan myöhemmin. Tässä välissä kuitenkin pari vappukuvaa ennen kuin on jo juhannus käsillä.

Koulukuraattorilla on pieni koiravauva päivittäin koulussa, sillä sitä ei voi jättää vielä yksin kotiin. Muuten se luulee itsensä hylätyksi. Selvä se, että koira on oppilaitten lemmikki.

Kuvasin myös saksalaisen opettajan tuoman tuliaisen: kivat kynttilälamput, mosaiikkilasia. Rakastan tällaisia lasijuttuja, tykkään myös kovasti ikkunamosaiikista.
Minua hieman hymyilytti, kun ope sanoi, että voin kesäiltana istua puutarhassa ja laittaa kynttilät valaisemaan. Että Suomessa voisi istua enää illan pimetessä ulkona! Toiveajattelua, utopistinen ajatus, paitsi tietysti turkki päällä. Ja jos Suomessa tarkenee istua illalla vielä ulkona, on tavallisesti yö vielä niin valoisa, että keinovalaistus ei pääse oikeuksiinsa. Mutta itse ajattelin heti, miten kiva on syksyllä sisällä illan pimetessä laittaa näihin kynttilät, tai jouluna.

Eilinen päivä oli yläasteen puolella teema- ja karnevaalipäivä. Aamupäivällä erilaisia rasteja mm. liikennekasvatuksesta, huumevalistuksesta yms. Iltapäivällä karnevaalimeininkiä. Lukio ei osallistunut niihin geimeihin muuten kuin pukeutumalla karnevaaliasuihin. Opettajillakin oli jotain hullunkurista päällä. Minulla ei etäopetuksessa ollut sattuneesta syystä kuin yksi oppilas, kuvasimme toistemme naamarit. Oman hattuni ja naamarini olen ostanut joskus Saksasta Kölnin karnevaaleilta.

Outouksia

2009-04-30T10:25:00.011+03:00

Viime kerralla kirjoitin Pietarin hienouksista. En kerro niistä enempää, koska niistä voi lukea matkaoppaista, kirjoista ja internetistä. Nyt on erikoisuuksien ja outouksien vuoro.

Jos seurataan kuvia ylhäältä vasemmalta lähtien järjestyksessä:
-Venäjällä on edelleenkin mahdollista, että ihmiset pitävät villieläimiä. Monet pitävät juuri siksi, että ihmiset maksua vastaan saavat kuvata. Huom! Itse en maksanut, kuvasin siivellä kun vieressä olevaa lasta kuvattiin karhunpennun kanssa. Näin myös apinoita samaa tarkoitusta varten. Ei ollut karhunpentu ainakaan tyytyväinen, se ärisi aina, kun mies nosteli sitä parempiin kuvausasentoihin, ja päästi oikein vetelät ruikulit peräpäästään. Johan kaikkosivat turistit.

-Tuo karhunkuvauttaja oleskeli samalla sillalla, jossa oli kymmenittäin hääpareja. Hääparit kuvauttavat itseään tietyillä paikoilla kaiken hyörinän keskellä ja suutelevat sillalla. Sillan kaiteeseen on kiinnitetty munalukkoja ja avain heitetty kanavaan, symboloi ikuista rakkautta. Oli outo tunne olla mukana ihmisten häissä! Valtavasti oli limusiineja, joilla hääparit jatkoivat matkaansa.

-Erikoisuus yleensä ulkomailla on käydä hautausmailla. Venäläiset hautausmaat ovat erittäin koristeellisia, valtavasti kukkaseppeleitä, nykyään paljon muovikukkia. Hautaristissä on useimmiten myös vainajan kuva, usein myös penkki ja tuolit, jonne sukulaiset tulevat eväineen muistelemaan vainajaa. Näin vainajakin pääsee osalliseksi kemuista. Kävimme Smolensikin hautausmaalla, jossa outoa oli myös nuotio, jota ei kukaan näyttänyt vartioivan.

-Ylhäällä oikealla oleva kuva yrittää esittää valtavaa puistoa, jossa kymmenittäin ellei sadoittain ihmisiä talkoilla haravoimassa. Kun puisto on yhteinen, sitä myös hoidetaan yhdessä.

-Alhaalla vasemmalla busseja, joilla näyttää olevan keltaiset sarvet, oikeasti peilejä. Yhä siis löytyy tällaisia pieniä ihmettelyn kohteita maailmasta.

-Pietarissa on paljon kanavia ja siltoja. Nevan sillat nostetaan yöllä pystyyn, että laivat pääsevät kulkemaan. Tuolloin liikenne joen yli on poikki kolmisen tuntia.

-Myös vessat alkavat olla maailmalla erikoisia, nehän ovat kohteita, joissa turistit eniten vierailevat, kannattaa siis panostaa sisustukseen.
-Myös ruoka kannattaa tarjota erikoisilta lautasilta.

Vielä asioita, joista ei ole kuvaa:
-Monissa kerrostaloissa on joka huoneistossa nykyään ilmalämpöpumput. Hauskan näköistä, kun jonkin kerrostalon koko seinä on ulkoapäin täynnä ilmalämpöpumppuja.

-Monille metro oli suurin elämys, joillekin ihmis- tai autopaljous. Joku hämmästeli talojen määrää!

-Mieliinpainuva oli myös ruoan hidas tulo ravintoloissa. Meitä oli kyllä yli kolmekymmentä henkeä, mutta vaikka joihinkin paikkoihin oli etukäteisvaraus, kesti ruoan tulo silti.

-Monille jäi mieleen museoiden ja palatsien vahtien varoitukset, joku sai jopa neljäkin huomautusta. Kiellettyä oli mm. liian lähellä tauluja seisominen, veden juominen taidemuseossa, käsirasvan laittaminen käsiin, salamalla kuvaaminen. No, nämä ovat kylläkin yleismaailmallisia kieltoja.

-Vaikka venäläiset puhuttelevat kaikkia ihmisiä teititellen, saattavat he kuitenkin ärhennellä vieraillekin ihmisille. Joku näki kirkossa, miten jonkun hartaan rukoilijan kännykkä soi, ja vieressä rukoillut ärhenteli: Teidän kännykkänne soi jo toista kertaa#!¤

Huomenna kirjoitan Viipurin ihmeistä.

Loistoa

2009-04-28T18:17:00.015+03:00

I´m back! Pietarin loistosta olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa, mutta tässä vain kollaasi muutamasta kohteesta. Kommenteissa joku tunnustautuu ennakkoluuloisiin. En tiedä, mikä on syy ennakkoluuloihin, mutta voin vakuuttaa syvällä rintaäänellä, että ei ole syytä pienimpäänkään ennakkoluuloisuuteen Pietarin kohdalla: ruoka on hyvää, ruokapaikkojakin jo tarpeeksi joka makuun, jopa mäkkäreitä nirsoille. Itse asiassa valitettavaa, sillä missään ei juuri enää koe mitään erikoista ja kummallista, sillä maailma yhtenäistyy.

Siisteys on huippuluokkaa, kadut ovat nuoltuja roskista ja pölystä ainakin keskustassa, jota riittää muuten kilometrikaupalla. Siisteydestä ei voi puhuakaan mm. Helsingin kohdalla. Anteeksi vain taas, mutta missään en ole aikoihin nähnyt niin paljon sotkua ja vessaan kuuluvaa tuotosta kuin Helsingissä. Jos minulla itselläni on ennakkoluuloja jotain paikkaa kohtaan, se on juuri Helsinki, eivätkä ne ennakkoluulot yleensä ainakaan häviä Hesassa käydessä.

Taloja, kirkkoja, palatseja ja muita nähtävyyksiä on korjattu ja ehostettu Pietarissa aivan valtavaa vauhtia. Joku tuttavani vertasi Pietaria Roomaan. Itse sanoisin, että Roomassa alkaa näkyä rapistuneisuutta, Pietarissa se alkaa hävitä. Vertaisin Roomaan myös yleistä katuvilinää ja ihmisten käyttäytymistä. Roomassa sai pelätä koko ajan taskuvarkaita, Pietari on käymistäni paikoista kaikkein rauhallisin. Missään en tunne olevani niin rauhassa kuin juuri siellä. Mistä vielä pitää poistaa ennakkoluuloja? Täältä pesee!

Turistin kuuluu Pietarissa tutustua kulttuuriin, niin mekin: Jusupovin palatsissa operetti, Eremitaashi, Menshikovin palatsi, venäläisen taiteen museo, jopa huvipuisto. Nähdyiksi tulivat myös Kristuksen ylösnopusemuksen kirkko (kollaasissa oikealla alhaalla) ja Smolna (keskellä) sekä erinäinen määrä muita paikkoja, Palatsiaukiolta keskellä alhaalla. Vasemmalla alhaalla vielä jäälauttoja Nevassa, taustalla kaukana taitaa olla isokupolinen Iisakin kirkko. Keskellä ylhäällä hiljattain avatun tavaratalon sisääntuloaulan näkymää. Oikealla ylhäällä yksi mahtavista lukuisista palatseista. Aivan hengästyttää luetellakin sitä kullan, aarteiden ja koristeiden määrää, jota kaupungissa on.
Paljon kuvia myös täällä.
Pietarin Web Cam. Tässä toinen web cam.

Oppilaat sekä muut matkalaiset olivat ikionnellisia, että tulivat lähteneeksi mukaan matkalle. Paljon nähty ja opittu, suuri ansio ja kiitos matkan onnistumisesta kuuluu taitaville Venäjän tuntijoillemme venäjänopelle ja opinto-ohjaajalle. Tässä vielä linkki sivuille, joissa paljon hyvää tietoa ja kuvia Pietarista.

Joku toinen kerta esittelen matkan outouksia, jotka jaksoivat elähdyttää vielä vanhaakin matkailijaa.

Joskus asiat luistavatkin

2009-04-22T18:56:00.003+03:00

Illansuussa sain puhelinsoiton erään saksalaisia majoittavan oppilaan isältä. Oppilas oli saanut juuri tänään tiedon, että pääsee jalan takia toiselle puolelle Suomea tutkimuksiin. Säikähdin jo, että oppilas ei voi ottaakaan saksalaista vierasta vastaan, mutta pelko oli turha. Vieras tarvitseekin vain ehkä yhden yön tilapäisesti muualta. Yhdellä puhelinsoitolla sain tilapäisen yöpaikan, joten kivi mätkähti sydämeltäni. Kerrankin jokin asia hoitui hyvin.

Eräällä toisella oppilaallani on oikea käsi paketissa eikä hän voi kirjoittaa, joten hän sai koulun yhden läppärin käyttöönsä. On siis kerrankin tietokoneistakin jotain kunnon hyötyä. Minä vain pelkään, että poika saa jännetuppitulehduksen paljosta hiiren käytöstä ja tottumattoman käden rasituksesta.

Mutta nyt nokka kohti Pietaria. Eräs tuttava kertoi kuulleensa vasta tänä talvena, että Pietarissa on valtavat määrät aarteita ja loistoa palatseissa. Monilla tuntuu olevan vieläkin ennakkoluuloja itään päin, eikä ihme. Mutta Pietari ei ole enää yhtään sama kuin entinen Leningrad. Saa nähdä, paljonko on muuttunut, olen ollut viimeksi Pietarissa Comenius-porukan kanssa viitisen vuotta sitten.

Kiitettävästi hommaa

2009-04-21T16:12:00.003+03:00

Luulin, että työkiireet vähenisivät, kun alkoi kevät ja viimeinen jakso, mutta mitä kittiä. Minulla on opetustuntien osalta helpohkoa, mutta muuta työtä näyttää kerääntyvän kiitettävästi.

Ylihuomenna lähden Pietariin nelipäiväiselle retkelle. Retki on osa ns. Pietarin kulttuurikurssia, jota venäjänope pitää oppilaille. Kurssiin kuuluu myös matka Pietariin, ja sinne saa lähteä aina muitakin kuin oppilaita mukaan. Sunnuntai-iltana tullaan takaisin.

Heti maanantai-iltana tulevat sitten saksalaiset oppilaat suomalaiseen koulujärjestelmään tutustumaan, kahdeksan nuorta opettajansa kanssa kymmeneksi päiväksi. Sähköpostin välityksellä oppilaat ovat jo koko talven olleet heidän kanssaan kirjeenvaihdossa, joten luulisi kaiken sujuvan hyvin. Opettaja tulee minun luokseni asumaan, hän lähtee kyllä jo muutaman päivän kuluttua pois.

En ole vieläkään oppinuut, että oppilaille pitää antaa niin hyvät numerot, etteivät tule uusintakuulusteluun. Tänään tein pitkään uusintakuulustelukokeita, ja jokainen uusija on tietysti tulossa uusimaan eri kurssia, ettei voi vain monistaa kaikille samaa koetta.

Aikaa tuhraantui koulun uuden monistuskoneen kanssakin. Muuten kone on samanlainen kuin entinen, mutta nyt sillä voi skannata ja lähettää skannatun sivun tietokoneelle, jolla voi muokata skannattua tekstiä. Tänään kokeilin sitäkin ja tämä on tosi hyvä juttu etäoppilaita ajatellen. Pari viikkoa sitten olin joutunut skannaamaan omalla pienellä monitoimikoneellani oppilaalle yhden tekstisivun ja lähettämään sähköpostilla, mutta oppilas ei ollut saanut tihrustetuksi siitä oikein mitään selvää. Nyt pitäisi näkyä toisessa päässä hyvin. Paitsi että huomasin tekstin asetusten menneen vinksin vonksin, joten teksti ei tulostu oppilaalle ihan alkuperäisen näköisenä.

Ja sitten vielä se kakkosluokan etäopetussaksa. Olemme lukeneet jo kakkosluokan kaikki kurssit, mutta sain yllättäen opetettavaksi jo tänä keväänä heille yhden kolmosluokan kurssinkin, että ehtivät syksyn yo-kirjoituksiin lukea kaikki tarjottavat kurssit. Tietystikään ei ollut lukemamme kirjasarjan viimeiset kurssit vielä valmistuneet, joten piti ottaa vanha kirjasarja kehiin. Viime kevään siivousvimmassa oli siitä mennyt jo harjoituskirjani roskiin, samoin opettajanmateriaalit. Kuin ihmeen kautta löysin tekstikirjan jostain hävitettävien kirjojen seasta.

En halunnut ostattaa oppilailla harjoituskirjaa kun ei minullakaan ole, joten joudun tekemään joka kappaleeseen muutaman harjoituksen. Tällaista työttömän työtä taas joutuu tekemään. Mutta ei oikeastaan haittaa, teemme paljon yo-tehtäviä, joten harjoituskirjaa ei olisi paljon ehdittykään.

Luontokollaasia pukkaa

2009-04-19T12:38:00.004+03:00

Kateuskin on hyvästä, jos sitä käytetään hyvään tarkoitukseen. Minähän en tietystikään ole kateellinen, pois se minusta! Mutta olin pitkään tuijotellut eri blogeissa erilaisia kollaaseja ja ihmetellyt, miten ihmeessä minäkin saisin sellaisen aikaan. Pakkohan minunkin, jos kerran muutkin! Koneellani on kaksikin kuvankäsittelyohjelmaa, mutta en niitä napsuttelemallakaan tullut hullua hurskaammaksi. Picasassa oli kollaasin tekemiseen jokin työkalu, mutta ei näyttänyt sellaiselta kuin minä olisin halunnut.

On se hyvä, että ihmiselle on siunaantunut blogikavereita. Harva se päivä viisastuu. Liisalta sain tietää, että Picasan uusi versio sisältää myös uudenlaisen kollaasintekotyökalun. Ja ihme ja kumma, kun menin uudelleen Picasaan, oli kone päivittänyt uuden version. Ei pitäisi olla niin malttamaton, mutta kun jo hätäännyin, että olen taas jäänyt jostain kehityksen kulusta paitsi.

Tämä kollaasi on sellaisista aihepiireistä, joita blogissani on eniten, sen tapaista haastetta on muistaakseni liikuskellut netissä. Nämä kuvat ovat kaikki Annikin, joka kuvaa paljon luontoa eri vuodenaikoina. Itse tykkään myös kuvata kasveja ja maisemia, mutta eläimistä tulee aina heilahtaneita.

Kun nyt päästiin tekniikasta puhumaan, olisin onnellinen, jos joku viisas tietäisi, miksi ei viime aikoina enää ole tullut profiiliini niiden blogien sivuja, joita "luen julkisesti". Tavallisesti profiilikuvani narsissit on tullut automaattisesti sen sivun reunaan, jota olen ilmoittanut lukevani sekä omalle hallintasivulleni blogin tiedot. Blogger on jotenkin uusinut systeemiä minulta salaa. Nyt piti laittaa esim. Liisan sivuille jokin muu kuva. Eihän se muuten haittaa, mutta minä vain ihmettelen.

Vanhaa rojua vai arvotavaraa

2009-04-17T08:16:00.004+03:00

Koulun kirjastonhoitaja toi opehuoneeseen iänkaikkisen vanhoja kirjoja 1800-luvulta, suurin osa oli maantiedon kirjoja ja eri kansojen elämän kuvausta. Oli jopa luonnonsuojelukirja, mitä kovasti ihmettelin. Mutta se osoittautuikin 1950-luvun kirjaksi. Ihmettelen silti, että jo silloin on ollut olemassa käsite luonnonsuojelu, mutta että ei se ole tuottanut kovinkaan suurta tulosta. Toisaalta, ellei tuota käsitettä olisi ollut olemassa, ei meillä olisi kai tämänkään vertaa elinmahdollisuuksia maapallolla.

Kirjastonhoitaja on lukion äidinkielenopettaja, joka jää keväällä eläkkeelle, ja minä saan ensi syksystä lähtien kirjastonhoidon tehtäväkseni. Minusta kivaa vaihtelua. Äidinkielenopettajan kanssa pohdimme, mitä kirjoja pitäisi heittää pois, mitä säilyttää. Nämä ikivanhat kirjat nyt ainakin on säilytettävä, niissä on monta mielenkiintoista asiaa: jo kieli sinänsä nykykorvissa erikoista, asenteet sekä tietysti entisajan elämän kuvaus. Emme laita näitä enää kirjaston puolelle, vaan opehuoneeseen niin ylös, etteivät ne tartu vahingossa jonkun käsiin.

Minua ihmetyttää, että nuorempi sukupolvi ei anna mitään arvoa vanhoille kirjoille. Eräs opettaja oli ankarasti kieltänyt laittamasta hänen pöydälleen mitään vanhaa materiaalia. Jopa 2000-luvulla ilmestynyttä materiaalia piti heittää pois. Vaikka jokin asia tuntuu nyt tarpeettomalta, on sillä tulevaisuudessa ehkä arvaamaton arvo. Minulla on ristiriitainen tunne. Pitäisikö minun heittää kirjaston puolelta pitkä rivi 1970-1990-lukujen kielten kirjoja paperinkeräykseen. Ne ovat eri kustantajilta tulleita näytekappaleita, eri kirjasarjoja kuin mitä meillä luetaan. Nyt ne ovat vain hyllyn täytteenä, mutta ainakin nuo 1970-luvun kirjat näyttävät minusta jo ihan antiikkisilta ja jopa arvokkailta. Vaikeaa on päätös.

Yksi niistä kirjastosta löytyneistä kirjoista oli "Maantieteellisiä kuvauksia maapallon kaikista osista", toimittanut Isak Fehr, "muodostellen suomentanut" F.O. Rapola, Osa I Eurooppa, WSOY Porvoo 1899. Kirjaa lukee kuin parastakin romaania. Minua viehättää kerrontatyyli ja se, mihin asioihin on kansojen tavoissa kiinnitetty huomiota ja millainen asenne kirjoittajalla on ollut kuvattavaansa.

Kopioin tähän malliksi muutaman rivin venäläiskuvauksesta. Kannattaako näin mielenkiintoisia kirjoja pois heittää?

Kyläjuhla on Venäjällä ylimalkaan mieltämasentavimpia näkyjä, joita saa nähdä. Se on lisätodistuksena siitä, kuinka huonosti pohjolainen, joka niin hyvin taitaa työtä tehdä, osaa sopivasti huvitella. Juhlapäivä Ranskassa tai Italiassa on hauska nähdä. Ei ainoastaan aamulla, vaan vielä illallakin pitkän päivän perästä näkee iloisen ilmeen joka kasvoilla, ja iloinen, hyvää mieltä osottava hälinä kohoaa väkijoukosta. Venäjällä sitävastoin on kansa kykenemätön huvitteleimaan viattoman iloisesti; se etsii hauskuuttaan humalasta, niin että nähdessään kansanjuhlan tekee mieli valittaa, että elämässä on lainkaan juhlapäiviä.

Epävarma tulevaisuus

2009-04-15T21:00:00.003+03:00

Oli äsken viimeinen suomen tunti ulkomaalaisille, nyyh. Siinä mielessä harmittaa, että juuri kun pääsin kärryille, miten paljon kukin osaa, ja työ alkoi sujua kaikkia tyydyttävällä tavalla, pitikin lopettaa. Kansalaisopiston ongelmana on juuri tämä kurssien lyhyys, jolloin ei ehditä kuin vähän rääpäistä pinnalta. Kielissä ainakin tarvittaisiin pitkäjänteisempää työtä. Eräs opiskelija katseli hämmästyneenä kirjaa, jota ei keretty kuin vähän päästä alkuun. Hän oli ajatellut, että saataisiin koko kirja luetuksi. Niin minuakin harmittaa.

Jatkosta ei tiedä kukaan minkään aineen osalta. Kielten tunnit koulussa vähenevät entisestään, kun yläaste on ensi syksystä lähtien kokonaan enää yksisarjainen. Rehtori näytti jo viime kuussa laskelmiaan, että minullekaan ei riittäisi enää edes opetusvelvollisuus täyteen, ja tunneissa olisi osaksi jo jonkin ihan vieraan aineen opetusta.

Katsoin, että minun pelastukseni on siirtyä osa-aikaeläkkeelle, mihin minulla on mahdollisuus ensi syksystä alkaen (huomenna täytän 58!). Varsinaiselle eläkkeelle pääsen vasta 64-vuotiaana. Tämä ratkaisu helpottaa hieman muidenkin tilannetta, mutta ei silti hyvältä näytä. On hyvin epävarmaa, riittääkö minulle enää työtä kuudeksi vuodeksi vähennetyllä tuntimäärälläkään. Kansalaisopiston tunnitkin ovat epävarmaa tuloa, ryhmä saattaa loppua kesken kaiken.

Olen aina heittänyt puolileikilläni, että voin loppuvuosina mennä vaikka jonnekin Lapin perukoille, se olisi vaihteluakin. Enontekiö on tuntunut aina äärimmäiseltä periferialta, joka olisi extreme-kokemus. Mutta viime syksynä jossain koulutustilaisuudessa katsoin vieressäistujan nimilapusta, että siinähän istuu Enontekiön ruotsinopettaja. Ja hän oli minua huomattavasti nuoremman näköinen! Ei siis ole toiveita sinnekään mennä.

Kunpa kaikki aina ajallaan

2009-04-14T15:39:00.004+03:00

Venäjänopemme tarvitsisi mestarimetsästäjän mitalin.
Ensi viikolla venäjänlukijat lähtevät Pietariin. Opettajalla on opetusta moneen ympäristökuntaankin etäopetuksena ja matkalle lähtevät kaikki opiskelijat sekä iso liuta opettajia ja joitakin vanhempiakin. Itsekin olen pitkästä aikaa lähdössä matkaan.

Jo matkalle lähtijöiden kerääminen on tuskan takana ja ope metsästää tietoja hiki hatussa.
Yksi ei tiedä lähteekö, yksi vetkuttaa muuten vain, yksi peruu, yksi unohtaa, yksi ilmoittautuu jälkikäteen ja itkee kun ei pääsekään mukaan.

Jos sanotaan, että on oltava viisumia varten kaavake HUOLELLISESTI täytettynä, puuttuu yli puolelta aina joko allekirjoitus tai puhelinnumero tai jokin muu yksityiskohta. Kaavake tulee konsulaatista bumerangina takaisin. Sitten opettaja metsästää taas yksittäisiä henkilöitä, joilta on saatava tiedot.

Ryhmäviisumia varten pitää olla passista hyvä valokopio. Monet tuovat tuhruisia tai liian tummia, joista ei saa selvää, ei kun metsästämään uutta.

Viisuminsaantia varten pitää olla myös kopio voimassaolevasta matkavakuutuksesta. OAJ on vakuuttanut kaikki opettajat, ja jokainen matkalle lähtijä otti valokopiot vakuutuskortin molemmin puolin. Konsulaatista tuli ilmoitus, että ei käy, korttien kopioista ei näy voimassaoloaika. Pitää saada Ifiltä todistus, jossa aika näkyy. Ope kysyi, voiko hän toimittaa asian kaikkien puolesta, jolloin sen olisi saanut kerralla pois päiväjärjestyksestä. Ei käynyt, jokaisen piti soittaa erikseen vakuutustoimistoon, joka sitten kyllä heti faksasi tiedon eteen päin. Mutta tässäkin oli jo mutkana se, että kaikki eivät huolehtineet asiaa ajallaan. Autofirmasta jo soitettiin, että parilla tyypillä on asia hoitamatta. Taas ope metsästämään asianosaisia. Ja kaikilla ei ole edes sähköpostia tai kännykkä päällä, joten metsästys kävi oikein työstä.

Ja se vihoviimeinen juttu, laskun maksaminen! Jos laskussa on päivämäärä, jolloin pitää viimeistään maksaa, on tietysti taas niitä, jotka eivät periaatteessa maksa yhtään etuajassa. Ei voi ope varautua metsästykseen. Sekin auttaisi, jos kaikki olisi varmasti maksettu eräpäivänä edes, mutta kun aina joku haluaa maksaa vasta eräpäivän jälkeen. Ja taas metsästämään.

Olen todennut niin sata kertaa ennenkin, että jos joku ei hoida asioitaan, siitä joutuu aina joku toinen kärsimään jollain tavalla. Ihmisten asenne on yleinen välinpitämättömyys. Mitä väliä!

Lyttyn lyötyjä

2009-04-13T16:14:00.007+03:00

Taas on tanssittu tähtien kanssa ja luettu internetistä kuinka joku on tiputettu, joku on haukuttu, joku pettyi ja itki, joku suuttui. Ja tietysti taas väärät henkilöt on pudotettu kuten asiaan kuuluu.

Minua on ihmetyttänyt jo vuosikausia, miksi televisiossa suuri osa ohjelmista on sellaisia, joissa kaikki se, mitä mm. minä olen elämäntyökseni yrittänyt neuvoa ja hyvänä pitänyt, isketään lyttyyn. Ja hups, kaikki mitä olen saanut vuosien työn tuloksena aikaan, humahtaa olemattomiin hujauksessa.

Olen yrittänyt pitää johtotähtenäni ja neuvoa muillekin, että toisia ei pidä haukkua eikä parjata. Ketään ei saa lyödä lyttyyn. Ja kuinka ollakaan, ohjelmassa kuin ohjelmassa joku arvostelee ankarasti, ja paremmuus ratkaistaan pudotuspelillä, mikä on kai aika rankkaa asianosaisille.

Tanssii tähtien kanssa -ohjelma ei ole pahimmasta päästä. Tuomaristo on mielestäni kylläkin asiallinen, pitäähän ihmiselle antaa palautetta. Toista sitten on vaikkapa Idols tai Talent. Niissä minusta ei korrektiudesta ole tietoakaan. Kun ensimmäisen kerran näin tuomariston arvosteluja, olin pöyristynyt. Jos minä sanoisin oppilaille sillä tavalla, olisin saanut potkut jo aikoja sitten. Saman asian kun voi sanoa niin monella eri tavalla.

Vai onko toisaalta niin, että nykyihmisiä on käsitelty liian pumpulissa, kun kukaan ei kestä minkäänlaista kritiikkiä. Aina pitäisi vain kehua, vaikkei kehumisen aihetta ole. Vaikka palautetta yritetään antaa asiallisesti, alkaa valtaisa valitus.

Ei ole ohjelmaa, jossa ei haukuttaisi ja juoniteltaisi selän takana. Amazing race ja Selviytyjät ovat oikein malliesimerkkejä siitä. Ja televisio on hyvä opettaja. Jos oppilaiden kanssa otan puheeksi ja kyseenalaistan käyttäytymisen nykyohjelmissa, katsovat oppilaat minua hömistyneinä. He eivät ole välttämättä edes tulleet ajatelleeksi, että toisinkin voisi olla.

Tai kaiken huippu oli muutama vuosi sitten Heikoin lenkki -ohjelma, jossa Kirsi Salo esitti kysymyksiä ja oikein keksimällä keksi ilkeilyjä kilpailijoiden vaatteista tms. (tai ei juontaja itse, vaan tiimi oikein yhteistyössä). Minusta puolustukseksi ei kelpaa: mutta sehän kuuluu ohjelman formaattiin.

Pakkoko on ottaa sellaisia formaatteja, miksi ei keksitä itse fiksumpia ohjelmia. - Vaan katsoisiko niitä kukaan? - No haittaisiko sekään?
****

P.S. Valokuva on otettu tänään päivällä. Halusin näyttää, miten eteläisessä, mutta silti itäisessä Suomessa on vielä paljon lunta, minä kun kateellisena luen muiden blogeista lumettomasta pääsiäisestä. Tosiaalta halusin kuvata myös sitä, miten joulun tienoilla ihana tunnelmallinen ja kaunis joulusäämme vaati veronsa. Monilta metsänomistajilta menivät puutaimikot pilalle. Puut eivät ole vieläkään nousseet pystyyn, eivätkä ilmeisesti enää kunnollisiksi kasvakaan.

Mikä blogeissa kiinnostaa mikä suututtaa

2009-04-11T12:50:00.005+03:00

Eilen satuin lukemaan jostain ikivanhasta blogista, mikä kirjoittajaa ärsytti toisten blogeissa. Kirjoitus oli saanut peräänsä monen kymmenen kommentin sarjan. Kaikissa kommenteissa kerrottiin suututtavista asioista. Tällaisia ylivoimaisesti suututtavimpia asioita olivat mm. yhdyssana- ja pilkkuvirheet, kiroilu ja haukkuminen, valtavat välkkyvät koristelut ja bannerit sivureunoilla, tummat ja mustat tai muuten sekavat taustat, joihin itse teksti hukkuu. Ihmisiä kiukuttivat myös suuret, huonosti latautuvat kuvatiedostot ja ylipitkät tekstit.

Itse mietin, mikä minua ärsyttää blogeissa. En oikeastaan tiedä, sillä jos ei blogi tunnu esimerkiksi sisällöltään heti minuun kolahtavan, en palaa siihen enää. Ainoastaan yksi asia kuitenkin on varmaa: jos tausta on musta tai tumma, on minun siitä äärettömän vaikea saada selvää. Silmät menevät ristiin ja alkavat harittaa, joten sellaiset jäävät auttamattomasti sivuun, vaikka aihe muuten sattuisi olemaan kiinnostava.

Tänään sitten olikin Millanin sivuilla kirjoitus samasta aiheesta ja oikein haasteena, mutta käänteisesti: Mikä muiden blogeissa kiinnostaa ja millä perusteella valitset luettavat blogit sivupalkkiin?

Oikein piti katsoa, mitä minulla siellä onkaan. Ensinnäkin kieliblogiini laitan vain kieliin liittyviä linkkejä. Tähän päiväkirjablogiin liitän laidasta laitaan, mikä tuntuu mielenkiintoiselta. Mikähän sitten on mielenkiintoinen? Mitenkähän nuo ovat päätyneet sivupalkkiin? Ne ovat varmaan sellaisia, joita on vähän väliä pitänyt käydä katsomassa, että mitähän se nyt kirjoittaa. Monia muitakin käyn vilkaisemassa silloin tällöin, vaikka olen huono ja laiska kommentoimaan. Aika ei riitä kaikkeen. Hyvä jos ehtii omia blogejaan päivittää.

Minua kiinnostavat monet elämän alat. Kerronnan sujuvuus ja helppolukuisuus ovat blogissa tärkeitä, samoin positiivinen huumori. Eri ammattialojen ihmisten blogit valaisevat muiden alojen ihmisten elämää. Kovasti tykkään lukea myös ulkomailla asuvien suomalaisten blogeja, niistä saa tietoa elämänmenosta muissa kulttuureissa. Samoin eri puolilla Suomea asuvien ihmisten elämä ja ympäristö viehättävät. Omaan ammattiini, kieliin ja murteisiin liittyvät asiat ovat lähellä sydäntä.

Jostain kumman syystä huomaan, että kun jokin blogi alkaa kiinnostaaa, oli aihe mikä tahansa, havaitsen kirjoittajan olevan pohjalainen. Olisiko niin, että ajatuksen juoksu on samantyyppinen samassa kulttuurissa kasvaneilla? Heti on tunne, että on samalla aaltopituudella, puhuttiin mistä tahansa. Ei tarvitse tavallaan selitellä, mitä itse asiassa tarkoitinkaan. Luulen, että aiheen käsittelytapa on se, mikä vetää uudelleenkin samaan blogiin. Omiin harrastuksiinikin liittyviä blogeja saatan katsoa, ei vain aika anna myöten kovin intensiiviseen seurantaan. Lueskelen myös jonkin verran vierailla kielillä kirjoitettuja blogeja.

Mutta kuten sanottu tuossa sivupalkissa voisi olla vaikka sata blogia. Niin valtavat määrät on mielenkiintoista luettavaa ja katsottavaa. Hyviä kuvia ja kirjoituksia pursuaa vähän joka puolelta. Joskus mietin, mikähän hyvä blogi minulla vielä on kohtaamatta niistä yli 20 000 blogista, jotka ovat Blogi.fi-listallakin.

Vastakarvaan

2009-04-10T08:36:00.003+03:00

Keskiviikon suomentunnit ovat aina lievästi sanoen mielenkiintoisia. Tällä kertaa olimme juuri aloittaneet tunnin, kun yksi, jota ei ollut näkynyt moneen viikkoon, ja luulimme hänen jo lopettaneen kokonaan, lampsi saappaat kolisten luokkaan.
-Terve, minä olen kova äijä! olivat ensimmäiset sanat, suomeksi.
Kaikki räjähtivät nauramaan. Onneksi ryhmä on erittäin huumorintajuinen, joten kaikki omat virheemme ja töppäyksetkin käännämme vain hyväksi huumoriksi.

Tulijalla ei ollut kirjaa, ei kynää, ei paperia. Vähän nyrpein mielin yksi kuitenkin suostui näyttämään tekstiä omasta kirjastaan. Kun kävimme läpi yhtä tehtävää, laukaisi tulija vastaukset suoralta kädeltä! Muut katsoivat minua suu auki, sillä kukaan muu ei kerennyt vielä edes ajatella asiaa. Piti jo vähän toppuutella, että muutkin saavat vastata.
-Minä olen salaa opiskellut, oli kommentti.

Positiivista oli kuitenkin, että tulija otti kännykkänsä esiin ja kirjoitti sinne muistiin aina sanoja, jotka olivat uusia ja joita hän katsoi tarvitsevansa. Oli hän oppinut viikkojen aikana joitain härskiyksiäkin, joita toi esiin aina sopivin välein. (Huom, minä en niitä ole opettanut!)

Kesken oppitunnin mies taas hyppäsi yhtäkkiä ylös sanomatta mitään ja painui ovesta ulos. No se ei ollut meille enää mitään uutta, niin hän on tehnyt joka kerta ennenkin. Hän käy aina välillä tupakalla ulkona.
Varttitunti ennen tunnin loppua hän hyppäsi taas ylös ja ilmoitti, että nyt on mentävä katsomaan jääkiekko-ottelua. -Terve sitten, hän sanoi ja paineli pihalle.

Jaettu ilo

2009-04-07T15:17:00.003+03:00

Eivät ole sananlaskut enää nuorilla hallinnassa, kuten olen niin monta kertaa ennenkin todennut. Oli saksan tekstissä sananlasku: Geteilte Freude ist doppelte Freude, mikä tarkoittaa, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.

No ensinnäkin tietysti käänsivät, että jaettu ystävä (Freunde=ystävät) on kaksinkertainen ystävä. Se nyt ei ollut se ihme, sanat muistuttavat toisiaan, ja tuollaiset käännökset ovat ihan jokapäiväistä kamaa. Mutta kun kirjan harjoituksessa kehotettiin selittämään saksaksi tuota sanontaa, oli se oppilaista ylivoimaista. -En ole ikinä kuullutkaan! Mitähän silläkin sitten muka oikein tarkoitetaan, kyselivät. Asiaa selitettyäni epäilivät vähän, että ihminen voisi mitenkään riemuita siitä, että antaa muillekin jotain! Eli kaikki siis vain itselle!
En muistanutkaan kysyä heiltä, mitä ajattelisivat toisesta sananlaskusta: Geteiltes Leid ist halbes Leid eli jaettu kärsimys on puoli kärsimystä.

Näitä vanhoja sananlaskuja tulee esiin harva se päivä. Harvat oppilaat sanovat niitä kuulleensa. Sellainenkin kuin "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto" on selityksenkin jälkeen käsittämätön. No en tätä kyllä ihmettelekään, nykyäänhän monet asuvat kerrostaloissa, ja kotikuusikin on tuntematon käsite.

Punainen ylellisyys

2009-04-06T19:15:00.003+03:00

Hyvä etten taas ole saanut huonoa omaatuntoa. Lauantaina ostoksilla käydessämme tulin ostaneeksi tuon punaisen Mariskoolin. Luulin, etten koskaan raskisi sitä ostaa, mutta nyt oli hyvässä tarjouksessa, yli 20 euron alennuksella. Katsoin heti Iittalan sivustolta netistä, onko kaikkien hinnat laskettu, ovatko ne menettäneet jo arvonsa. Mutta ei, kyllä siellä on vieläkin niin kallis hinta, etten kuuna päivänä olisi sillä hinnalla ostanut.

Onkohan Mariskooleissa jotain liimaa, kun tarttuvat ihmisten käsiin. Ei missään muissa tuotteissa ollut kaupassa sellaisia lukkoja ja ketjuja kuin näissä, joka ikinen oli rengastettu kuin lintu jalastaan. Himoittuja tavaroita tuntuvat siis olevan.

Kuvassa olevat pääsiäismunat olen saanut puolalaisilta Comenius-vierailta pari vuotta sitten. Ne ovat ihan oikeita maalattuja munankuoria.

Tee aina parhaasi

2009-04-05T08:48:00.003+03:00

Eilen muistelimme, miten hullusti oli käydä, kun aikoinaan hain ja sain tämän viran. Sanoimme irti asuntomme Tampereella, mies sanoi itsensä irti työpaikastaan ja niin muutimme lasten kanssa tuntemattomaan. Kun olin jo viikon verran pitänyt kouluakin, tuli tieto, että paikanhaussa toiseksi jäänyt oli tehnyt valituksen. Olin kuolla kauhusta, kun pelkäsin, että tuo toinen sittenkin valitaan. Mihin me olisimme menneet?

Mutta onneksi oli niin, että vaikka meillä oli suhteellisen tasaväkiset paperit, minulla oli kuitenkin jokin ihan pikkuasia, joka kallisti vaakakupin edukseni. Tuolla toisella esimerkiksi oli enemmän työkokemusta, mutta se katsottiin hänelle päin vastoin haitaksi. Vaikka hänellä oli viisi vuotta kokemusta, oli se saatu kahdestatoista eri paikasta. Koululautakunta katsoi, että se oli enemmän haitta kuin etu. Tulisiko henkilö viihtymään tässäkään paikassa puolta vuotta pitempään, vai olisiko peräti muita ongelmia.

Tuo asia tuli ystäväni kanssa puheeksi, ja ilmeni että hänelle oli käynyt ihan samoin. Ystävä oli valittu virkaan ja kohta oli joku tehnyt valituksen. Vaikea on kahden tasaväkisen henkilön välillä tehdä valintapäätöstä. Mutta ihan jokin pikkuseikka oli taas pudottanut kilpailijan laudalta.

Tämän kaiken kerron opiksi nuorille. On monia opiskelijoita, jotka sanovat jostain oppiaineesta, että eivät he sillä oppiaineella mitään tee, ei ole väliä, minkä numeron siitä saa. Mutta minä väitän päinvastaista. Jos henkilöllä on pitkä rivi kiitettäviä numeroita ja siellä joukossa keikkuu yksi vitonen, tulee työnantajalle väistämättä mieleen, että henkilö valikoi siis työtehtäviään. Otanpa työhön sen, jolla on mitättömästäkin oppiaineesta kiitettävä. Sillä aina on joka työssä niitä epämiellyttäviäkin velvollisuuksia ja kyllä nekin on tehtävä hyvin.

Nyt muuten täytyy muistaa, että en tarkoita, että aina kaikki pitäisi olla kiitettävät ja vain sellaisilla olisi menestymisen mahdollisuudet. Tarkoitan, että aina on tehtävä joka aineessa ja asiassa parhaansa!

Luokanvalvojana minulle on vuosien kuluessa usein soitettu eri kesätyöpaikoista ja kysytty, onko oppilas laiska vai ahkera, valikoiko työtehtäviään. Usein minun on pitänyt myös täyttää erilaisia kaavakkeita oppilaiden haettua ulkomaille stipendiaateiksi. Tällaisilla lausunnoilla on kai melko suuri merkitys, sillä aina on oppilas päässytkin haluamaansa paikkaan, jos olen voinut rehellisesti häntä kehua. Mikäli lausuntoni ei ole ollut ihan pelkkää ylistystä, on paikan saanti saattanut epäonnistua. Olen halunnut olla lausunnoissani rehellinen. Ei hyödytä ketään, jos kehun henkilöä ahkeraksi, joka ei sitä minusta ole.

Kun aina tekee parhaansa, se riittää ihmiselle, yli voimiensa ei kuitenkaan pidä tehdä. Halusin vain ilmaista tuolla kiitettävärivistöllä, että se ilmaisee minusta selvästi, että jos muissakin aineissa on kiitettävä, ei ainakaan älykkyydestä voi olla kiinni siinä vitosen aineessakaan. Moni jättää juuri ruotsin vähemmälle, kun on itse omassa päässään keksinyt, ettei sitä muka tarvittaisi. Ja kas, se joka ymmärsi lukea ruotsiakin, valitaankin. Jostainhan se ero on saatava kahden tasaväkisen välille.
Eikös kirurgiksi haluavillekin ole hyödyksi hyvä käsityönumero? Miten saa solmituksi haavan lankoja huolellisesti, jos on käsitöissäkin ollut kovin nöpelökyntinen?

P.S. Meidän puutarhassamme perunatkin ovat sydämellisiä.

Kekkereihin puolen vuosisadan kuluttua

2009-04-02T19:25:00.004+03:00

Olen asettanut päämääräkseni elää 104-vuotiaaksi. En tiedä, onko siitä mitään riemua, kaikki ystävät ovat kuitenkin jo kuolleet (oho, anteeksi kamut) ja omat lapsetkin varmaan henkitoreissaan. Mutta ei tuo päämäärä mahdoton ole, jos kerran Suomen vanhin asukas juuri täytti 108 vuotta. Hän kyllä oli lausahtanut, ettei ihmisen pitäisi elää niin kauaa!

Olen asettanut tuon päämäärän siitä syystä, että silloin lapsenlapseni täyttää 50 vuotta. Ja minä meinaan olla mukana niissä kekkereissä. Onpahan jotain mitä odottaa. Muistan, miten nuorena minulla oli päämääränä 70 vuoden ikä, ja olen hiissannut sitä ikää vähin erin ylemmäksi.

Kun eilen ulkomaalaisten kanssa tuli puhetta tavoitteestani, päästivät he röhönaurun, luulevat etten niin kauaa eläisi. Mutta nauravat he muillekin minun sanomisilleni. Jokainen kertoi suomeksi perheestään, ja kun tuli minun vuoroni ja kerroin lapsenlapsestani, oli heillä taas syytä iloiseen hörähdykseen. -Sinähän olet sitten mummo! he nauroivat. -No niinhän minä olen, onkohan se jotenkin naurettava asia?
Heitä kuulemma huvittaa siksi, että ei millään tahdo osata kuvitella minua mummoikäiseksi. Heh, mistähän syystä he sitten epäilevät minun elämistäni vanhaksi?

Sadan sanan krapu

2009-03-31T08:14:00.003+03:00

Lueskelin taas oppilaiden kirjoittamia 80-100 sanan kirjoitelmia. Minua rupesi kiinnostaman, miten helppo tai vaikea on saada tungetuksi sanottavansa täsmälleen sataan sanaan. Tai millaista on yrittää venyttää lisäsanoja aiheesta kuin aiheesta, josta ei ole oikeasti mitään sanottavaa. Minun itsenihän ei ole tuollaisia koskaan tarvinnut tehdä. Sellaisiahan ovat nykyään myös vieraskielisen tekstien referoinnitkin, tiivistelmät.

Monissa blogeissa on viime aikoina kierrellyt haaste kirjoittaa tasan sadan sanan kirjoitelma, ns. krapu. En nyt ainakaan äkkiä tiedä, mistä syystä sitä kravuksi kutsutaan, mutta päätin kerran eläissäni minäkin kokeilla. Ja voi taivas, miten monta kertaa sain laskea sanoja. Minulla oli tarinaa ainakin kolminkertainen määrä, ja karsinnan jälkeen oli aina 20 sanaa liikaa, joista olisi yo-kirjoituksissa rokotettu ankarasti. Mahtaa oppilailla olla päänvaivaa. Ensin yrittää keksiä sanoja vierailla kielillä ja sitten kuitenkin karsia niitä pois!

Olen jo lapsena ollut innokas opettamaan muita, joten olen pitänyt koulua milloin nuoremmille sisarilleni, milloin luokkakavereilleni välitunnilla. Tässä tasan 100 sanan krapu koulunpidosta, kyseessä laulutunti:

Ensin laulettiin Kuullos pyhä vala.
-Mikä se kuullos on?
-Em mä sitä tiärä, mutta se kuuluu laulaa täs kohtaa. Sillä on varmahan jotaki tekemistä kuulan kans, tuntuus ihan pyäriältä kuulalta tai pallolta. Tai sitte se tarkoottaa kuultokuvia.
Seuraavaksi heitä ihmetytti vala.
-No ettäkö te sitä tiärä? Sehän on sama ku kala! Son valaskala. Mutta kirijakiälellä ei kuulu sanua valas, vaan vala. Ihan niinku hernes on kirijakiälellä herne.
Kun sisko syksyllä aloitti koulunkäynnin, tuli hän kerran juoksujalkaa luokseni.
-Tieräkkö mitä? Meillä on kummallinen ja omituunen opettaja. Se opettaa näitä samoja lauluja, mutta ihan eri nuotilla kuin millä me ollahan niitä laulettu!

Ylipitkät työpäivät tyhmentävät

2009-03-30T14:54:00.004+03:00

Muistista tai muistamattomuudesta on viime aikoina sattumalta ollut kirjoituksia useammassakin lehdessä. Koska muisti on tärkeimpiä työvälineitäni, kirjoitan minäkin vielä vähän. Apu-lehdessä (19.3.2009) väittää neurologian ja neurokognitiivisen ergonometrian dosentti Kiti Müller, että mm. kiire, liika informaatio ja liian vähäinen nukkuminen heikentävät muistia. Ylipitkät työpäivät tyhmentävät ihmistä.

No tuon kaikenhan minä ainakin olen tiennyt aina. Mutta kuka kuuntelee tavallista tai tuttua ihmistä. Pitää olla hieno titteli ja ns. guru, ennen kuin ihmistä kuunnellaan. Tai jostain pitää tulla kauempaa kalliilla rahalla jonkun samanlaisen, mutta vieraan sanomaan sama asia. Tai vähintäänkin on perustettava uusi työryhmä tutkimaan asioita, jotka jokainen voisi todeta ihan itsekin hieman itseään kuuntelemalla.

Itse allekirjoitan kaiken tuon dosentin sanoman. Sen verran on omakohtaista kokemusta muistamattomuudesta. Räikeimmin huomaan muistin häviävän esim. ulkomailla. Paljon on uutta: ympäristö, kieli, ihmiset. Paljon on järjestettävää ja selville otettavaa. Mielestäni ja muististani häviää kerta kaikkiaan kaikki. En muista mitään. Aina pitää kulkea kourassa paperilappu, johon kirjoittaa asioita.

Samoin iltaisin tarvitsen ehdottomasti omaa aikaa sulatella päivän vaikutelmia, jolloin sitten muistankin ne paremmin. Kummallisinta, että juuri minua pidetään omituisena. En ole vielä tavannut matkakaveria, jonka kanssa päästäisiin ajoissa illalla hotellihuoneeseen rauhoittumaan ja mietiskelemään. Toisaalta eri ihmisten aivot työskentelevät eri tavalla. Minun aivoni ainakin ovat sellaiset, että jos tavaraa tulee liikaa, aivot eivät vain ota vastaan. Eihän voi mitään muistaakaan, jos aivoihin ei ole koskaan mitään mennytkään.

Mielikuvamuistaminen

2009-03-29T16:21:00.003+03:00

Tämänpäiväisessä Länsi-Savossa oli kirjoitus, miten muistia voi parantaa mielikuvilla. Taikuri-lääkäri Martti Vannas väittää, että muistaminen on taito, ei lahjakkuus ja sitä voi parantaa opettelemalla. Muistin muuten tuon lääkärin nimen lehteen katsomatta juuri sen takia, että artikkelissa kehotettiin ajattelemaan vannassa istuvaa Martti Ahtisaarta. Mielikuvamuistaminen on todella tehokasta.

Samantyyppistä mielikuvien avulla muistamaan opettelua olen yrittänyt opettaa oppilaillekin. Ensin näytän heille suomalaisia sanapareja, esim. kivi-jänis, kynä-metsä jne. Seuraavassa vaiheessa näytän heille vain ensimmäisen sanan ja heidän pitää muistaa pareista toinen. Yleensä oikein menee vain muutama.

Sitten neuvon heitä kuvittelemaan esim. jänistä kantamassa valtavaa kivenjärkälettä jne ja näytän uudet sanaparit. Uskomatonta, mutta melkein kaikki saavat sen jälkeen täydet pisteeet. Ja tätä sitten vain soveltamaan kielten sanojen opiskeluun. Aina voi mm. etsiä niistä jotain tuttua muihin kieliin liittyvää, jolloin sanan muistaminen käy leikiten.

Kaikkein vaikein muistettava oppilaitten mielestä on saksalaisten sanojen artikkelin muistaminen, koska niitä ei voi liittää mihinkään. Yksi keino on joko piirtää tai intensiivisesti ajatella samansukuisia sanoja samaan kasaan. Jos esim. tietää varmasti, että matto on DER Teppich, laittaa sen lattialle (der Fussboden) kasaa maton päälle pöydän (der Tisch), tuolin (der Stuhl), kaapin (der Schrank), television (der Fernseher), koiran (der Hund). Kaikki DER-sukuisia.

Tai jos tietää että sänky on DAS Bett ja sinne sängylle kasaa tyynyn (das Kissen) ja leluauton (das Auto) ja kirjan (das Buch)ja työntää sängyn vielä ikkunan (das Fenster) viereen. Vielä kun ikkunasta vahtaa hevonenkin (das Pferd), ei tarvitse senkään sukua ihmetellä. Laitetaan näitten suojaksi vielä katto (das Dach) etteivät kastu, (vesi, das Wasser). Sitten vain mielikuvista muistelemaan, oliko esine matolla vai sängyllä, ja kas, artikkelikin on selvä!

Mitä omituisempia mielikuvia asioista keksii, sen helpommin ne muistaa. Jossain saksankirjassa on joskus ollut esimerkkinä korva (DAS Ohr), josta on valtoimenaan valunut vettä (DAS Wasser). Sanan sukua ei tuon jälkeen tarvitse haikailla. Tietysti uudet sanat on liitettävä sellaiseen tuttuun sanaan, jonka suvun varmasti tietää, ettei sitten tarvitse muistella, että kyllä se sängyllä oli, mutta minkähän sukuinen mahtaa olla.

Ainut ongelma tässä sitten enää onkaan, miten saada ihmiset käyttämään näitä tehokkaita strategioita. On vain niin helppo väittää, että minulla on huono muisti, tehdä itsestään syyntakeeton. Tavallaan siirtää vastuuta asioiden tekemisestä ja toimittamisesta muiden niskaan.

Eri aikakausien kesälomat

2009-03-27T15:47:00.005+02:00

Löysin ullakolta omia vanhoja alakouluaikaisia ainevihkoja, samoin tyttärieni samanikäisenä kirjoittamia aineita. Kaikki aineet oli kirjoitettu toisella tai kolmannella luokalla alakoulussa. Lukuelämys oli todella mielenkiintoinen. Omat tarinani olivat 50-luvun lopulta, tyttärieni 80-luvun alusta.

Ero aiheiden käsittelytavassa oli huomattava, kulttuurieron huomaa selvästi. Minulla ei ole tietoa, onko pienten lasten kirjoitelmia koskaan tutkittu. Niissä näyttää olevan valtavasti tietoa, miten lapsi ajattelee ihan eri tavalla eri aikakautena. Eläimet näyttävät olevan kuitenkin kestoaihe aineissa. Minusta näissä on myös kulttuurihistoriallisesti arvokasta tietoa. Moniko muuten nykyaikuisista tietää, että kun kynnetään, västäräkit tulevat katsomaan ja syötävää etsimään?

Kun itse en ollut koskaan käynyt edes juuri lähikaupungeissa, olivat omat tyttäret matkustelleet jo ulkomaita myöden. Omat aiheeni käsittelivät lähinnä kissan leikkimistä hiiren kanssa, tyttäret kertoivat maailmanlaajuisista tapahtumista. Kiinnitin huomiota myös siihen, että tyttärilläni oli virheettömämpiä aineita. Ei itsellänikään pahoja virheitä ollut, ne olivat lähinnä sanojen murteellisia muotoja, joita ei opettajakaan ollut edes korjannut!

Yksi aihe oli sama: Kesäloma. Laitan tähän malliksi, miten loman jälkeen 8-9-vuotias lapsi on aihetta käsitellyt eri aikakausina. Kirjoitan ne tähän juuri sellaisina kuin ne vihkossa olivat.

Kesäloma (vuodelta 1960):
Minä olin kesälomalla uimassa. Ja meillä oli Juhannuksena vieraita. He olivat Kristiinasta. Isä, S. ja minä menimme ongelle. Isä sai viisi Ahventa ja yhden Kiiskin. Kaikki annettiin Mussulle. Heinää tehdessä minä haravoittelin. Sitten kun heinä kuivui ajettiin ne latoon ja piti haravoitella. Kun kaikki heinät oli ladossa, otettiin seipäät pois pelloilta ja vietiin lehmät sinne.

Kesäloma (vuodelta 1984):
Me mentiin kesällä Unkariin. Meillä ei ollut Unkarissa mitään tekemistä. Me kierreltiin kaupunkia. Mä kyllästyin aina, kun me aina mentiin metrolla. Yksi kerta meillä oli hauskaa, kun me mentiin junalla Juuditin äitin luokse. Siellä oli eläimiä. Siellä oli koira, kanoja ja sika ja kissoja. Juuditin äitin nimi oli kanssa Juudit. Se puutarha oli hienompi kuin mä kuvittelinkaan.

Hihat ylös ja ulos

2009-03-26T08:53:00.003+02:00

Eilen piti oppilaiden tehdä tehtävää, jossa sanoista piti johtaa uusia sanoja. Tunnilla käyty keskustelu meni tähän tapaan:

Oppilas: Mitähän förskning tarkoittaa?
Minä: Ei sellaista sanaa olekaan. Sen pitää olla o. Jos kirjoitetaan o, se myös äännetään o. Jos näet kirjaimen ö, se sanotaankin ö.
Oppilas: Niin mutta minä tarkoitankin sanaa försökning.
Minä: No mutta se taas on försök, yritys.
Oppilas: Mutta kun se pitää olla sanasta forska.
Minä: No se on sitten forskning, tutkimus. Älä laita sinne ö:n pisteitä.
Oppilas: Eihän minulla olekaan. Sinä vain rupeat sotkemaan. Minullahan on koko ajan ollut täällä förskning.

Joskus kadehdin sellaisia opettajia, jotka saavat opettaa lukioissa, joihin on pääsyvaatimuksena kiitettävä keskiarvo. Mutta se tunne kestää vain hetken. Kun ajattelen kuulemiani isojen luokkien ongelmia, ottelen sitten mieluummin pienen porukan kanssa.

On hämmästyttävän yleistä, että oppilas ei anna mitään arvoa ääkkösille. Ihan sama, onko a-ä vai o-ö. Vielä selvemmin se tulee ilmi saksassa, jossa on oppilaan mielestä aivan sama, onko u vai ü. Mutta miltä kuulostaisi, jos ei suomessakaan tehtäisi eroa o:n ja ö:n tai u:n ja y:n välillä, kuten ei Aatu-lapsenlapsikaan. Hän söi appelsiinia ja mehu valui hihoille. Tällöin poika sanoi: Täytyy panna hihat ulos, ettei ne likaannu.

Miten kainalot likaantuvat

2009-03-25T20:30:00.003+02:00

Nyt on sitten todistettu sekin, miksi kainalot täytyy pestä, ja mistä ne yleensä likaantuvat. Aatu-poikahan (3 v)sen oli oivaltanut. Äitinsä oli saunassa yrittänyt sanoa, että kyllä kainalotkin pitää pestä. Poika oli ihmetellyt, miten niin. Äitinsä oli selittänyt, että kainalot ovat likaiset.

Poika oli ihmetellyt, miten ihmeessä ne ovat likaantuneet, mutta sitten keksinyt, että varmaan siitä, kun hän nukkuu öisin nuhraantunut Tiikeri-kissa kainalossa. Siitä niiden kainaloiden on täytynyt likaantua.
Äitinsä oli jokin aika sitten valittanut pehmolelukissan nuhjaantuneisuutta ja luttaantuneisuutta.

Hankala kahvinkeitin

2009-03-24T12:13:00.012+02:00

Kokeissa saa lukea jos jonkinlaisia vastauksia. Joskus saa itkeä, joskus nauraa, enimmäkseen ope itkee, kun ei tuota ja tuotakaan ole tiedetty. Tämän kevään ruotsin yo-kokeessa piti kirjoittaa sähköposti tukholmalaiseen tavarataloon ja valittaa sieltä ostetusta toimimattomasta kahvinkeittimestä.

Kahvinkeitin sinänsä tuotti ongelmia, taisi olla useammalla väärin kuin oikein. Satuin katsomaan SUKOL:in sivuille ja siellä oli ollut muilla opettajilla samanlaisia ongelmia.
Laskin, että sivuilla oli mainittu yli 20 erilaista versiota, joita oppilaat olivat keksineet kahvinkeittimestä, joka oikeasti on siis kaffekokare tai kaffebryggare.

Tavallisten oikeinkirjoitusvirheiden lisäksi oli mm. tällaisia versioita:
kaffemaskine, kaffeaparat, kaffebyggare (=rakentaja), kaffemask (=mato), kaffesopare (siivooja), kaffekökare, kaffelagare (=laittaja), cofeekockare, kaffemakare (tekijä), kaffestekare (paistaja), kaffekäkare (käka=syödä), kaffebrukare (käyttäjä), kaffegjorder.

Ja tämä nyt sitten vain yhdestä sanasta. Mahtaa lautakunnan sensoreilla olla valtavat varastot erilaisia versioita kaikenlaisista ilmauksista. Tuleepa vaan mieleen, että kielissä on valtavat määrät toinen toistaan utopistisempia tekstejä, joita oppilaat ymmärtävät ihan vaivatta. Kakkosluokan tekstien aihepiireistä mainittakoon esim. geenitutkimus, erilaiset keksinnöt, tavaramerkit ja kuluttajavalistus, tiedonvälitys ja tekniikka jne jne.

Mutta kun pitäisi sanoa jotain ihan jokapäiväistä, ovat ne sanat unohtuneet täysin, nehän on opeteltu jo yläasteella, niihin ei joudeta palata enää kovinkaan usein.

Tavallisia ihmisiä

2009-03-23T18:35:00.003+02:00

"Sillä mitä muuta me olemme kuin ihan tavallisia ihmisiä". Näin kirjoitti eilen blogissaan Äijä. Minua aloi kiinnostaa tuo kovastikin, juuri noin ajattelen itsekin myös omasta ammatistani. Kiinnostavaa oli tämä sen takia, että kun juuri muutama päivä sitten kirjoitin, miten yllättävää että tavallinenkin ihminen voi saada ansioristin, kirjoitti kommentissa Rita puolestaan: Miten niin tavallinen? Sinähän olet opettaja!

En tiedä, olenko ymmärtänyt oikein. Äijä tarkoittaa, että turha pokkurointi ja pelko esim. kirkonmiehiä kohtaan pitäisi unohtaa ja jutella kuten "normaalille" ihmiselle. Olen joskus kirjoittanutkin muistaakseni siitä, että joskus tavatessani vieraita ihmisiä en aina paljasta ensimmäisenä ammattiani. Silloin saa parhaan juttelutuokion: jutellaan kuin ihminen ihmiselle eikä kuin sellaiselle, jota pitäisi koko ajan pelätä tai varoa.

Ritan lauseen puolestani käsittäisin niin, että vaikka olemme ihmisiä ihmisten joukossa, meillä jokaisella on oma arvomme. Jokainen on oma erikoinen minänsä ja sinällään arvokas, kenenkään ei tule halveksia itseään. On arvostettava itseään ja ammattiaan, oli se mikä hyvänsä.
Näin asiat näkisin ja ymmärtäisin. En tiedä, osasinko yhtään selittää.

Knappia murheeseen

2009-03-22T21:08:00.004+02:00

Hienon knapin sain Vilukissiltä. Kiitosta vaan kovasti. Onpahan vähän lohdutuksena, kun reiteen on tullut kahvikupin kokoinen mustelma. Nyt tietysti arvaan, mistä ihmiset luulevat sen tulleen, mutta väärin arvaavat. Olin nimittäin perjantaina yo-valvonnassa ja oppilas pyysi lisäpaperia. Lähdin viemään ja samalla tökkäsin reiteni auditorion istuimen käsinojaan niin, että vähän aikaa silmissä säti. Joten vaaransa on tässäkin ammatissa.

Nyt minulla on mennyt melkein koko päivä kouluhommien kanssa. Etäoppilailta on tullut sähköpostissa aineita, jotka korjasin. Lisäksi he ilmoittivat, että heillä olisi jo ensi torstaina saksan koe, joten se olisi saatava viimeistään huomenna lähtemään, että ehtii ajoissa perille. Ei kun selaamaan kustantamon sivuilta kokeita ja tulostelemaan ja suunnittelemaan. Vähän kiirettä meinaa pukata. Mutta ehkäpä tässä nyt kaikki saadaan tehdyksi ajoissa.

Huuhaata

2009-03-20T19:50:00.005+02:00

Minut on taas saatu houkuteltua johonkin huuhaahan. Millanin sivuilla oli linkki testiin, jossa saa kokeilla, kenen filosofin ja ajattelijan kanssa on eniten yhteistä. Testi on YLE:n sivuilla.

Tein testin jo jokin aika sitten, mutta en uskaltanut ilmaista, kenen kanssa ajatukseni olivat muka yhteneväiset, koska en tuntenut koko ihmisiä. Nyt olen vähän tehnyt tutkailuja ja voin paljastaa, että hämmästyksekseni joku buddhalainen mahayana-mestari Nagarjuna ajattelee 80-prosenttisesti minun tavallani. En jaksanut lukea sivuilta hänen ajatuksistaan ja filosofiastaan, mutta jos ne liittyvät sielunvaellukseen, niin en ole ainakaan sellaisen kannattaja.

Toinen henkilö oli Dietrich Bonheoffer, tulos 78%. Ihan mielelläni julistaudun hänen kannattajakseen, hän oli saksalainen pappi, joka vastusti natseja ja oli vastarintataistelija.
Kolmas "samoinajattelija" oli sveitsiläinen psykiatri Carl Gustaf Jung. Hän näytti olevan mm. sitä mieltä, että järjen korostaminen tieteellisen todellisuuskäsityksen myötä on johtanut ihmisen vieraantumiseen alitajuisista ja tiedostamattomista psyyken prosesseista. -Juu, kyllä tällainen ajattelu sopii minulle. Kaikkea ei aina tarvitse järkeillä ja selitellä ja todistella liikaa!

Kotimaisista henkilöistä olivat koneen mukaan Jukka Paarma ja Antti Tuuri lähinnä samoin ajattelevia. -Hyväksytään, viisaita miehiä, olen arvostanut aina kumpaakin. Mutta yllätyksekseni myös Ville Itälä oli listalla. Anteeksi kovasti, mutta häntä en ole oikein arvostanut, enkä nyt ihan menisi vannomaan, että samanlainen olisin. Mutta muistakaamme, tämähän olikin vain leikkiä.

Toisaalta, kyllä testi tietää: testin mukaan vieroksun eniten Anton Szandor LaVeyn ajatuksia. Ja oikeassa oli. Kun katsoin netistä, mikähän tyyppi se onkaan, niin satanisti oli. Hyvä, että tarkistin kaikki etukäteen ennen julkaisua. Jos tuollainen olisi ekaksi tullut, en olisi arvannut tätä kirjoitusta tehdä.

Varttia vaille karvainen käsi

2009-03-19T16:15:00.004+02:00

Ulkomaalaisten kanssa työskentely on maailmoja avartavaa ja antoisaa. Moni asia, mitä on iät ja ajat pitänyt ainoana oikeana tapana ajatella, heittää häränpyllyä. Eilen illallakin kehkeytyi niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin kellonajat pitkä hämmästelytuokio.

Tiesin tietysti, että englantilaisilla on tapana sanoa half past six, kun he itse asiassa tarkoittavat puoli seitsemän. Mutta uusseelantilaisen ajatusmaailman se mullisti uutuudellaan ihan täysin. Hänen piti oikein ponnistella, että muistaisi, mikä numero siinä on sanottava. Onneksi en enää muista, millainen shokki se minulle itselleni on aikoinaan ollut, kun on pitänyt pyöräyttää ajattelunsa ylösalaisin.

Toinen kummastelun aihe oli se, että meillä on kellon kierto 24 tuntia, kun se heillä on vain 12 tuntia ja käytetään niitä a.m.- ja p.m.-lisäyksiä. Itselleni oli yllätys, ettei ollutkaan selvää, mistä vuorokauden ajasta, päivästä vai yöstä, aletaan sanoa kello 13, 14 jne. Kuulemma Uudessa Seelannissakin on tilanteita, jolloin noita käytetään, esim. armeijassa.

Kun tuli puhetta, että arkikielessä kuitenkin sanotaan aina esim. varttia yli kaksi eikä varttia yli neljätoista, hämmästeli opiskelija, mistä sitten tietää, onko ilta vai aamu, kun ei kerran käytetä noita englantilaisia lyhenteitä "jälkeen puolenpäivän". Siihen turkkilainen jo huomautti, että hyvä ihme, katso ikkunasta ulos, niin näet, kumpi siellä on.

Voi taivahan käki

2009-03-17T21:20:00.003+02:00

Olen nyt korjannut pitkän saksan yo-kirjoitukset, ruotsin sekä pitkä että keskipitkä ovat työn alla. Rehtori lähetti noottia sähköpostissa, että kieltenopettajien olisi neuvottava, millaisille papereille mitäkin tehtäviä kirjoitetaan!

Voi taivahan käki, sanon minä! Tällekin luokalle olen jo viime vuonna selittänyt ainakin kahteen kertaan, on näytetty mallikappaleet papereista, on näytetty kalvolla, miltä mikin paperi näyttää. Tänä vuonna on samoin toitotettu varmaan kolmekin kertaa, joka harjoituskuuntelussa on ollut oikeannäkösiiä papereita, jokaisessa tehtävävihkossakin lukee asia, ja ensimmäinen valvoja usein vielä asiasta mainitsee. Ja tämän saman on tehnyt englanninopekin.

Ja silti on jollain aine kirjoitettu vääränlaiselle paperille, tai jos piti kirjoittaa kaksi ainetta, on joku kirjoittanut vain yhden. Tai jos enkussa piti kirjoittaa 250 sanaa, kirjoittaa oppilas vain 200 ja oikein karsimalla yrittää karsia, ettei vain tule enempää. Kun ei tullut siis lukeneeksi ohjetta ollenkaan! Ja joku laskee sanamäärän saksassa ja saa 107, vaikka niitä on 207. Ja sitten minä saan niitä laskea ja viivottimella mitata pituutta! Niin, ja sitten vielä sekin, että ovat tehneet kaiken maailman virheet, mitä ei pitänyt tehdä.

Voi itku. Nyt olen tullut jo siihen tulokseen, että enhän minä voi elää heidän puolestaan. Jos oppilas ei osaa lukea ohjeita eikä kuuntele neuvoja, eihän sellainen ole kypsä ylioppilaaksi. Kannattaako sitä minun murehtia. - Mutta kun minä murehdin kuitenkin ja luulen, että kaikki maailman kurjuus on minun syytäni.

Ja miten voi olla vaikeaa kirjoittaa kaikki henkilötiedot joka paperiin? Joka ikinen vuosi joltain puuttuu syntymäaika tai allekirjoitus tai koulun tai oma numero. Olenpa kokenut senkin, että oppilas ei ole tiennyt kaikkia etunimiään. Oli aina luullut, että hänellä on vain kaksi etunimeä, vaikka niitä oli kolme. Tai yksikin Topi hämmästyi kovasti, kun selvisi, että hänen oikea etunimensä onkin Toivo.

Maanantaina on vielä lyhyt saksa, jossa on vain yksi oppilas. Hänelle kun nyt saisi vielä tiedon, ettei sellaiselle paperille pidä kirjoittaa vaan tällaiselle, ja päälauseen verbi kakkoseksi ja sivulauseessa heittäisi kaikki verbit loppuun, niin hyvä tulisi.

Hauskaa mutta ei hyödyllistä

2009-03-16T18:27:00.004+02:00

En ole koskaan tykännyt ottaa käyttöön niin sanottua yhteistoiminnallista oppimismenetelmää. Sehän tarkoittaa sitä, että esim. kielissä on kolme erilaista tekstiä, jokainen lukee eri tekstit. Ne joilla on sama teksti, opettelevat yhdessä tekstinsä hyvin ja tekevät siihen kuuluvat tehtävät.

Kun teksti osataan kertoa ruotsiksi hyvin, vaihdetaan ryhmiä ja jokainen opettaa oman tekstinsä muille ryhmän jäsenille. Olen joskus kokeillut tätä ja kokemukseni olivat huonoja. Hyville samantasoisille oppilaille systeemi ehkä onkin hyvä, mutta hyvä ei kostu yhtään heikon oppilaan takeltelusta. Sitten on aina niitä, jotka lusmuilevat, eivätkä viitsi tehdä mitään ja idea vesittyy täydellisesti.

Tänään sitten teimme kuitenkin sellaisen, koska kirjassa oli valmiina ohjeistettu tällaiset yhteistoiminnalliset tekstit. Ainakin oppilaat tekivät ahkerasti koko ajan. Siinä ei kukaan joutanut muistella viikonlopun hauskuuksia. Mutta kun kysyin tunnin loputtua joltain, oliko siitä hyötyä, sanoi joku, että kyllähän se hauskaa oli, mutta ei hyödyllistä! Itsekseni olin havaitsevani, että tällä kertaa näyttivät tunnista hyötyneen eniten heikommat oppilaat, jotka näin olivat pakotettuja ainakin jotenkin ottamaan osaa tunnin kulkuun.

Kakkoselle päätin neuvoa ruotsalaisten blogien lukemista tekstin ymmärtämisen harjoittamiseen. Olin etsinyt valmiiksi ruotsalaisia portaaleja, joista löytää erilaisia blogeja. Muutaman blogin olin etsinyt heille valmiiksi, että pääsisivät alkuun niiden lukemisessa, ja sitten oppisivat itse etsimään itseään kiinnostavaa lukemista.

Ja kuinkas nyt sitten kävi? Osa pääsi heti sisään asiaan ja innostui lukemaan järjestelmällisesti löytämiään sivustoja, osa ei oikein päässyt klikkailua ja selailua pitemmälle. Joku oli löytänyt blogin, jossa oli paljon kuvia ja vain vähän tekstiä ja ihmetteli, mistä hän sen blogin löytää. Olin loppujen lopuksi hämmästynyt, että blogien lukeminen tai kirjoittaminen ei olekaan kauhean yleistä nuorten keskuudessa. Vain pari oli tässä luokassa tutustunut aiemmin edes suomalaisiin blogeihin.

Lopuksi joku sitten taas mainitsi, että hauskaa vaihtelua, mutta ei hyödyllistä. Miten ihmeessä minä en onnistu koskaan niissä hienoissa menetelmissä, joita nykyään niin suositaan! Eli pitänee pitäytyä vain niissä minun koiran kuvissani.

Käyhän sekin ulkoilusta

2009-03-15T14:57:00.003+02:00

Kun lähden hiihtämään, pitää minun könytä ensin suksilla puoli kilometriä moottorikelkkajälkeä pitkin ennen kuin pääsen laduille. Vastaan tuli tänään ainakin viisi moottorikelkkaa ja peräti yksi hurja mopolla! Mietin vain mielessäni, mihin perustunee mopoilun viehätys moottorikelkkareitillä. Tai yleensäkin turha kelkkailu. Raitis ilma on ainut, mitä siinä ehkä saa, mikäli ei aja ihan toisen takana ja saa saa pakokaasuja nenäänsä. Mutta liikunnasta ei ole kyllä tietoakaan.

Miten onkin liikkuminen niin vastenmielistä joillekin? Kerran oli eräälle ylipainoiselle pojalle terveydenhoitaja määrännyt liikuntaa ja ulkoilua. Poika lupasikin pyhästi parantaa tapansa. Sen jälkeen kylänväki näki pojan aina kaksi kertaa päivässä ulkoiluttavan koiraansa - mopolla ajaen!

Tai eräälle ylipainoiselle tytölle oli myös määrätty ulkoilua. Ulkoilihan tämä sen jälkeen - istui pihallaan potkukelkassa romaania lukien! Parikilometristä koulumatkaa hän ei suostunut kävellen tai pyörällä kulkemaan. Mutta saihan hän raitista ilmaa, kun isä vei kouluun ja haki koulusta autolla, ja tyttö piti ikkunaa auki, että saisi sitä raitista ilmaa.

Yltiöpäisen positiivista

2009-03-14T17:33:00.004+02:00

Kolme kertaa kävin yhtä blogia tutkailemassa ja lukemassa ja ajatuksia maistelemassa. Rita kirjoitti niin monitahoisesti, että jo eilen inspiroiduin kirjoittamaan tietynlaisista käytöstavoista. Mutta Ritan kirjoituksessa otettiin esille myös positiiviset ja negatiiviset ajatukset ja teot. Olen samaa mieltä siitä, että negatiivisuus ei ole ihmiselle hyväksi. Se myrkyttää ympäristön ja masentaa kanssaihmisetkin. Olen monta kertaa ennenkin kirjoittanut mm. siitä, miten omakin mieli mustuu, jos aamulla hymyillen töihin mennessä joku töksäyttää: Mitä virnuilet! Tai alkaa valittaa ensimmäiseksi säästä.

Mutta minusta eri asia on sitten se, että pitäisi saada purkaa ne negatiivisetkin mieltä painavat asiat. Blogissa tuli esiin, että jokin työporukka oli aamulla ensimmäiseksi kokoontunut purkamaan mieltään ja sitten hyvillä mielin ryhtynyt töihin. Minusta se käy terapiasta. Ei anneta negatiivisten asioiden myrkyttää mieltä ja kasvaa härkäseksi. Ei tarvita terapeutteja, ollaan itse omia terapeutteja.

Mutta toisaalta, jos tuollainen on vaikkapa joka-aamuinen rituaali, negatiivisuus hyvin helposti ruokkii itse itseään. Oikein keksimällä keksitään jostain henkilöstä tai asiasta huonot puolet ja niitä sitten märehditään ja niillä mässäillään. Ja auta armias, jos joku sattuu jäämään tuollaisten istuntojen ulkopuolelle. Tässä juuri tarvittaisiin sitten sitä, joka uskaltaisi nostaa porukan haukkumisen piehtaroinnista johonkin rakentavaan.

Mutta minun pistää vihaksi myös sellaiset kokoontumiset, joissa ohjaaja oikein mairealla äänellä sanoo: "No niin, nyt sitten jokainen keksii vierustoveristaan vähintään kolme positiivista asiaa. Ja jokainen halaa oikealla puolella istuvaa". Voi ällötys, miten keinotekoista! On sen verran kokemusta erilaisista työnohjausporukoistakin, että en niihinkään enää mene ellei pitkällä kepillä ajeta. Mieheni oli oikeassa. Hän ehdotti, että pitäisimme työnohjauksen sijaan kunnon saunailtoja ja siellä päästelisimme enimmät höyryt pihalle.

Minusta ihmisen pitäisi mietiskellä omaa käyttäytymistään ja tiedostaa, milloin hän on turhan negatiivinen ja yrittää välttää myrkyttämästä toisten ihmisten mieltä ja elämää. Mutta ei pitäisi liioin olla yltiöpäisen positiivinen, niin kuin missään ei olisi ikinä mitään vikaa ja kaikki asiat olisivat hienosti, vaikka kaikki itse asiassa olisi päin mäntyä.

Ruumiineritteitten syöjiä

2009-03-13T18:05:00.003+02:00

Mitkä ovat hyviä tapoja, mitkä huonoja? Kuka määrää, miten pitää käyttäytyä? Juuri tänään pulpahti tuo kysymys taas mieleeni, kun joku kaivoi tunnilla nenäni edessä nenäänsä ja kauhukseni pisti klimpin suuhunsa!

Eikä tämä ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun tällaista sattuu. Ja kun ei ilkeäsi sanoa asianomaiselle, varsinkin kun jo lähemmäs kaksikymppisiä ovat räkänsä syöjät. Joskus olen tehnyt niin, että olen muina miehinä katsonut ikkunasta ulos ja sanonut: "Se joka kaivaa nenäänsä, lopettakoon sen!" Muut oikein hätkähtävät, mitä se tuo oikein meuhkaa. Asianomainen on ymmärtänyt kyllä yleensä lopettaa.

Eikä sinne suuhun mene pelkästään nenästä tuleva, vaan kaikki mikä ihmisestä irti lähtee: korvamönkä, korvalehtiin kertynyt kanahka, varmaan napanöyhtäkin, jos ei vaatteita olisi tiellä.

Onko sitten sopivaa haukotella suu ammollaan? Minun mielestäni se on rumaa ja epäkohteliasta. Mutta jos asiasta mainitsee, saa vastaukseksi yleensä hämmästyneitä kysymyksiä: "Miten niin ei saa haukotella?" Puhumattakaan siitä, että yskitään ja pärskitään ilman mitään estoja, toisen kirjojen päälle ja toista kohti. Ja vielä niin kovaa, että varmasti kaikki läsnäolijat huomaavat. Kyllä luulisi, että vähän voisi yrittää pitää nenäliinaa tai edes kättä edessä.

Tästä tuli tällainen iljettävä juttu, mutta kun on alkanut ällöttää. Kun ei millään jaksaisi enää lukiossa tällaista opettaa, kun olisi niin paljon muutakin opetettavaa. Eivätkö nämä tällaiset ole moukkien tapoja. Senkin vielä ymmärrän, jos joskus jollekin epähuomiossa sattuu, mutta kun monet näyttävän kuulevan vasta ensimmäistä kertaa, ettei kannata ruumiineritteitään ihmisten ilmoilla syödä.

Luonnonlahjakkuuksia

2009-03-12T14:57:00.003+02:00

Joillakin ihmisillä on hämmästyttävän hyvä looginen ajattelukyky ja siten uuden oppimisen kyky. Olen koko kurssin ajan hämmästellyt, miten etäopetuspaikkakunnalla saksankielinen vaihto-oppilas ymmärtää melkein kaiken, vaikka puhuisimme muiden kanssa suomea. Jos tehdään joitain harjoituksia, joissa on suomenkieliset vihjeet, hän on osannut kirjoittaa niiden perusteella kaiken saksaksi.

Samaa sanoo venäjänope. Opiskelija opiskelee suomalaisten mukana venäjää etäopetuksessa ja on paras koko ryhmässä. Sehän ei sinänsä ole ihme, mutta kun kokeessakin on paljon tehtäviä, joissa vihjeet on annettu suomeksi. Se ei tunnu silti tahtia haittaavan. Ope oli pitänyt täsmälleen saman kokeen kuin suomalaisillekin, ilman että mitään kohtaa oli avustettu saksan kielellä.
Ilahduttavaa tavata aina välillä tällaisia positiivisia ihmisiä.

*********
Kenenkähän tekemä taideteos tuossa kuvassa on? Se on ollut meillä jo parikymmentä vuotta ja vasta muutama kuukausi sitten huomattiin. Lattialaudassa on tuollainen ketun kuva ihan luonnostaan. Valitettavasti aina maton alla, joten ei sitä ole huomattu aiemmin.

Kaikki tyytyväisiä

2009-03-10T17:01:00.007+02:00

En ollenkaan huomannut tänään, että yläkoulu puuttui kokonaan, olivat viettämässä liikuntapäivää 10 kilometrin lenkillä. Olin loppujen lopuksi onnellinen, ettei tarvinnut minun olla hiihtämässä heidän kanssaan eikä varsinkaan laskettelemassa. Kaksi kertaa olen ollut oppilaiden kanssa laskettelumäessä. Eka kerralla hiihtohissistä poistuttaessa olin selälläni hangessa, jalat taivasta kohti, jolloin oppilaat kysyivät: "Ottaako opettaja aurinkoa?"

Pari vuotta sitten olin myös lasketteluporukassa. Silloin pääsin kunnialla mäkeen ylös, mutten alas. Mäki oli niin kauhea ja jyrkkä, että pelkäsin kuollakseni. Taiteilin sieltä puoli tuntia alas ja vein sukset hiljaa takaisin. Kauheata oli katsoa lopun päivää kahvilan ikkunasta, kun viisivuotiaat pikkulapsetkin laskettelivat ihan suvereenisti samaa mäkeä.

Aamusta etäopetuksella kun aloitettiin ja käsiteltiin niitä taajuuskampajuttuja, unohtui koko muu maailma ja liikuntapäivät. Aivot olivatkin muhentaneet minulle kvantit yön aikana niin selväksi, että käsitin mielestäni aivan kirkkaasti koko jutun ja kerroin oppilaille ihan pokkana, miten taajuuskamman avulla tulevaisuudessa voidaan mitata aikaa 16 desimaalin tarkkuudella! Sekin selvisi, että Hänschiä nimitettiin Pelle Pelottomaksi "Daniel Düsentrieb".

Mitähän minä käänsin

2009-03-09T17:49:00.007+02:00

Ja minkähänlainen oli tämä päivä? -Tavallinen, maanantai on tässä jaksossa minulla viikon pisin ja raskain. Saldo näyttää tällaiselta:

-Pidin kolme kaksoistuntia ja yhden etäopetustunnin.
-Valvoin tunnin ylioppilaskirjoituksia.
-Koulun jälkeen menin hallille kimppajumppaan.
-Koulussa oli ruokana ruismarjapuuroa ja sämpylä.

Mahtui päivään yksi vapaatuntikin, jolloin luin A-saksan huomiseksi tulevaa kappaletta. Oli niin utopistisen käsittämätön kappale, että piti turvautua fysiikanopen apuun. Teksti kertoi saksalaisen tutkijan Theodor Hänschin keksinnöstä. Hänsch ja amerikkalainen John Hall saivat vuonna 2005 fysiikan Nobel-palkinnon keksittyään optisen taajuuskamman. Se on laite, joka mittaa valon taajuuksia äärimmäisen tarkasti.

Tekstissä puhuttiin kvanteista ja frekvensseistä ynnä muista virvokkeista. Hieman piti saada konsultointiapua, että vähän edes olisin kärryillä, mistä minä tunnilla puhun. Kun käänsin tekstiä opelle, hän ymmärsi, mistä siinä oli kyse, mutta minä itse en. Vähän samaan tapaan kuin Speden jossain elokuvassa toinen henkilö ymmärsi venäjää muttei puhunut, toinen puhui muttei ymmärtänyt. Puhuja pulputti venäjää ja vähän väliä kysyi: Mitä minä sanoin? Minulle kävi nyt samoin.

Sen verran ehdin muutaman sanan vaihtaa kollegojen kanssa, että eräs väitti, että olen taas ruvennut puhumaan pohjalaisittain. Hänen mukaansa puhuin välillä jo "kuin ihmiset". Mistähän sekin nyt sitten johtuu, epäilen, että Vilukissin syytä.

Tällainen minä

2009-03-07T08:39:00.004+02:00

Minut on haastettu kertomaan kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäni, haastajana Rita. Onkohan minulla enää mitään asioita, joita en olisi jo kailottanut blogissani kaikille! Kokeillaan.

1. Aakeilta laakeilta alueilta kotoisin olevana nautin aina aukeista paikoista, koska nykyisessä asuinpaikassani on niin paljon metsää, että harvoin näkee kauas. Minulla on aukeilla paikoilla tunne, että minua ei päästä yllättämään selän takaa, vihollisen näkee jo kaukaa. Paikalliset taas kärsivät aukeilla paikoilla, koska heillä puolestaan on tunne, että ei pääse vihollista piiloon. Siis sama primitiivinen tarve suojautua viholliselta, mutta eri tavoin olosuhteiden mukaan.

2. Olisin aina halunnut pitää lampaita, mutta se ei ole ollut mahdollista, lähinnä siksi, että mies ei ollut yhtään innostunut, eikä siten halunnut rakentaa niille navettaa.

3. Olen meinannut hukkua. Muutama vuosi sitten kanootti kaatui ja kippasi meidät veteen. Jouduin paniikkiin ja aloin haukkoa henkeä. Vasta kotona muistin, etten ollut muistanut ottaa ensimmäistäkään uintiliikettä! Pelastusliivit ovat siis ehdottoman tärkeät! (Meilläkin oli). Ellet muuten luule tarvitsevasi, niin ainakin tällaisen kahelin kaverin pelastamiseksi!

4. Tarvitsen paljon yöunta. Menen iltaisin nukkumaan klo 10 ja herään aamulla klo kuusi. Tämäkin tuli mieleeni, kun oppilaiden kanssa juuri keskustelimme yöunesta ja jokainen heistä nukkuu vähemmän kuin minä ja sitten nuokkuu pulpetissa, ellei ihan kuorsaa.

5. Olen parikymppisestä lähtien kärsinyt migreenistä ja muista päänsäryistä. Katsoin kerran lääkärikirjasta, mitä syitä on päänsärkyyn. Syitä oli kaksi kokonaista sivua ja minulla oli ne kaikki syyt!

6. On vaikea keksiä Suomesta paikkaa, jossa en olisi käynyt. Kaverini arveli kerran, että sellainen paikka kuin Keikyä kuulostaa niin kummalliselta, että en minä ainakaan siellä ole ollut. Mutta hah, hänpä ei arvannut, että olen ollut nuorena Vammalassakin töissä ja sieltä käsin kierrellyt nekin ympäristökunnat.

Tämä oli tällainen haaste. On vaikea keksiä, kenet haastaa, kun blogeja on vaikka kuinka. Jospa taas teen kuten viimeksikin, tästä voi jokainen ottaa mukaansa ja kirjoittaa itsestään kuusi asiaa.

Meemin säännöt:

1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen

Hiihtäminen tuskaa

2009-03-06T17:09:00.005+02:00

Jo syksyn suunnittelupäivänä on sovittu, että ensi viikolla on koulussa liikuntapäivä. Viime vuosina se on ollut sellaista, että joku porukka on mennyt kaupunkiin uimaan, joku laskettelemaan, on ollut keilaajia ja kaikenlaista ihmeellistä, mitä ei täällä tavallisesti voi tehdä.

Ja kas kummaa, huomattiin, että tänä vuonna ei ole sellaiseen rahaa. No eihän siinä mitä, kaikki siis hiihtämään kymmenen kilometriä, kuten ennen vanhaankin. Puolivälissä laavulla makkaranpaistoa ja sitten raitista ilmaa saaneina kaikki koululle ja kotiin.

Jo heti hiihtoloman jälkeen alkoi luokkani valittaa ja vinkua: viu, viu, ei me haluta hiihtämään, kuka sitä nyt jaksaa, ennenkin on päästy laskettelemaan, miks meitä rangaistaan. Keskiviikkona otin tämän opekokouksessa puheeksi, ja kerrankin tehtiin hyvä päätös. Ei oteta lukiolaisia mukaan, jos kerran se on heistä vastenmielistä.

Tänään muistin vasta oppilaille asiasta mainita ja odotin nytkin valituksia. Mutta ei. Teeskentelivät välinpitämätöntä, mutta silmiin syttyi onnellinen ilme! Olemme siis kaikki tyytyväisiä. Minun ei tarvitse vahtia, pinnaako ja lusmuileeko joku ja saan opettaa heille germaanisten kielten salaisuuksia. Oppilaiden ei tarvitse hiostaa itseään ladulla ja saada rakkoja kantapäihinsä ja palelluttaa korviaan ja varpaitaan ja kiukutella. Ende gut, alles gut.

Miksi muualle

2009-03-05T16:27:00.006+02:00

Eilen oli vielä omien tuntien lisäksi ysiluokkien infotilaisuus, jossa yritimnme joidenkin abien kanssa kertoa pienen koulun eduista. Kyllä lukioon menijöitä tässä ikäluokassa olisi parisen kymmentä, mutta kun kysyimme, kuinka moni on lähtemässä muualle lukioon, nousi minusta ainakin viisi kättä. Kyllä sen ymmärtää, tietysti, täällä ei ole kuin ne samat naamat joka päivä.

Mutta jos ainevalinnoista puhutaan, ei valikoima ole meillä yhtään pienempi kuin muuallakaan. Päin vastoin, etäopetuksella on saatu esimerkiksi ranskaa meidänkin oppilaille. Jos kielivalikoima pakollisten lisäksi on tämä: saksa, venäjä, ranska, ja kansalaisopistossa on voinut opiskella vielä mm. viroa ja espanjaa, niin mitä vielä ihmisen sielu halajaa? Juu, tietysti: aina pitäisi olla tarjolla sellaista mitä ei juuri satu olemaan. Ruoho on aina vihreämpää muualla. Tiedän, että joku on opiskellut jopa japania nettikurssin avulla, joten ei täältä sellaisenkaan takia pois tarvitse lähteä.

Kun sitten olen joskus tavannut muualle lähteneitä, ja kysynyt, mitä erikoista oppilas on valinnut, kun pääsi sinne suureen maailmaan. Vastaus on yleensä vähän hämmentynyt: ööh, tuota, no en minä nyt vielä ainakaan ole mitään erikoista valinnut! Eli todellisista mahdollisuuksien puutteesta ei ole kyse. Pikemminkin on kyse vain jonkinlaisesta päähänpinttymästä, että kun minä vain täältä pääsen, niin sitten se elämä aukeaa. - Pätee moneen aikuiseenkin! Ei se elämä ole muualla, se on tässä ja nyt!

Ainoastaan, jos nuori lähtee johonkin erikoislukioon, ymmärrän lähdön. Mutta ihan tavalliseen toiseen lukioon menoa en ymmärrä, siellä ei yleensä ole sen kummempaa kuin missään muuallakaan. Ja suurissa ryhmissä ihmispaljouden keskellä ei opettaja ehdi neuvoa jokaista oppilasta erikseen, kuten täällä voi tehdä. Mikäli siis oppilas vain haluaa tuota oppia ottaa vastaan.

Sata vuotta sitten

2009-03-04T20:04:00.006+02:00

On sitä osattu arvioida oppilaiden suorituksia myös sata vuotta sitten. Kollegani on ollut Jyväskylän yliopistossa suorittamassa aikuispedagogiikan opintoja, ja sieltä hän oli saanut vuosisadan alussa laaditun kiertokoulun todistuksen arvosanaluettelon. Luettelon on laatinut Joutsenon koulumestari Antti Jauho lukuvuonna 1904-05.

Kiertokoulutodistuksen arvosanat:

Sangen hyvä ..........4+
Hyvin hyvä............4
Hyvä..................4-
Tyydyttävän hyvä.....-4
Sangen tyydyttävä.....3+
Tyydyttävää parempi...3
Tyydyttävä............3-
Välttävän tyydyttävä.-3
Sangen välttävä... ...2+
Välttävää parempi.....2
Välttävä..............2-
Auttavan välttävä....-2
Autettava.............1+
Heikkoa parempi.......1
Heikko................1-
Heikon heikko........-1
Mitätöntä parempi.....0+
Mitätön...............0
Oikein mitätön........0-
Jo harjoittelee... .. .:
Ei harjoittele.... ..-

Yksi vaimo nukkui

2009-03-03T16:14:00.006+02:00

Olen vuosia yrittänyt opettaa germaanisten kielten artikkelin käyttöä, ilmeisen huonolla menestyksellä. Koska itse hahmotan asioita huonosti, ellei minulla ole konkreettista kuvaa tai kaaviota tai muuta kättä pidempää, luulen aina, etteivät muutkaan hahmota. Minulle esimerkiksi on ihan turha yrittää selittää tietä tai hotellin sijaintia kaupungissa, ellen saa nähdä karttaa samanaikaisesti.

Tästä syystä piirrän oppilaillekin usein mielelläni kaiken sanomani taululle. Koska piirtäminenkään ei kuulu vahvoihin puoliini (minun vahvoista puolistani taitavat puuttua kaikki puolet), oppilailla on aina äärettömän hauskaa kuviani katsellessaan. Senkin ajan kun käyttäisivät asian pohtimiseen, mitä naureskeluun menee, olisi tulos ehkä parempi.

Oppilas kertoi ulkoiluttaneensa koiraansa: Jag rastade en hund. Pakko oli kysyä, onko oppilaalla useampia koiria. -Ei ole kuin yksi! -Aha, ei siis voi sanoa en hund vaan hunden, koska se on juuri se hänen rakas Mustinsa.

Jos oppilas sanoo: Jag rastade en hund, hän tarkoittaa silloin ulkoiluttaneensa yhtä koiraansa, ne muut saivat tyytyä makoilemaan kopissaan.

Vieläkin konkreettisemmaksi tulisi, jos otetaan toinen esimerkki, jonka joku on joskus kirjoittanut aineessaan: När mannen kom hem på kvällen sov en hustru. Eli kun mies tuli illalla kotiin, yksi vaimo nukkui. Mitähän siis tekivät ne muut vaimot?
Siis: jos on olemassakaan vain yksi ainoa vaimo; hänestä sanottava aina hustrun.

Tässä ei siis päde sääntö, että kun asia mainitaan eka kerran, on käytettävä epämääräistä artikkelia. Vasta jos osoitetaan jotain mitä tahansa koiraa tai jonkun tiellä kulkevaa vaimoa, sanotaan ekalla kerralla: en hund, en hustru. Vasta kun kaikki jo tietävät, mistä puhutaan, sanotaan hunden, hustrun.
Eilen piirsin taululle niin hienoja koiria, että niistä riitti riemua pitkäksi aikaa!

Surun päivä

2009-03-02T13:15:00.003+02:00

Koulua lähestyessä huomaan ne jo kaukaa. Pihan kaikki kolme lippua puolitangossa. Tiesin sen jo etukäteen, sillä rehtori oli soittanut meille kaikille, että maanantai tulisi olemaan surun päivä meillä.

Tunnelma koulussa on apea, käytävällä pöydällä kynttilä ja valokuva. Aamunavaukseen keräännymme ala-aulaan, rehtori ja kirkkoherra pitävät pienen puheen, kuoro laulaa.
Yksi yläastelainen oppilas oli menehtynyt loman aikana pitkäaikaiseen sairauteen, leukemiaan. Tuo sairaus oli alkanut jo ala-asteella, saatu taltutetuksi vuodeksi, mutta puhkesi uudelleen viime kesänä.

Koulunpito yläasteen puolella on vähän apeaa, meille lukiolaisille ei niinkään. Itse en tuntenut oppilasta edes ulkonäöltä, mutta surullinen mieli valtaa alaa kuitenkin.
Päivän piti olla alun perin ilon päivä sikäli, että kollegani ja hyvä ystäväni oli tänään ensimmäistä päivää koulussa oman sairautensa jälkeen. Hänellä todettiin syöpä viime keväänä, ja melkein vuoden kestäneet hoidot on juuri saatu päätökseen ja opettajalla mieli virkeä. Näin täällä tunnelmat vaihtelevat.

Minulla on oikeus

2009-03-01T17:04:00.003+02:00

Minua on alkanut kiukuttaa pari lausetta, joihin törmään tämän tästä. Ne tulevat vastaan sanoin minä jollekin jotain tai olin sanomatta tai kirjoitan jotain tai olen kirjoittamatta.

Ne lauseet tulevat vastaan työpaikalla, mediassa, ihan missä vain ja aina karvat nousevat yhtä lailla pystyyn. En tarkoita, että ne minulle ovat osoitettuja, mutta usein satun kuulolle.

Vähän väliä joku sanoo: "Mutta minulla on oikeus..." Miten niin, mistä se sellainen oikeus on tullut? Mistähän syystä toinen yhtä tavallinen lause on: "Mutta sinulla ei ole oikeutta..." Eivätkö nämä lauseet kumoa toisensa? Jos jokainen kerran voi sanoa, että minulla on, silloinhan lause "sinulla ei ole" on mahdoton.

Koskaan en ole kuullut, että joku sanoisi: "Minulla EI ole oikeutta" tai "Sinulla ON oikeus" tai "Minulla on velvollisuus". Käsittämätöntä.

Vain oman edunko vuoksi

2009-02-28T18:40:00.003+02:00

Eräs oppilaani filosofoi kerran, että kukaan ei auta toista ihmistä, ellei saa siitä itselleen mitään hyötyä. Hänen mielestään AINA auttamisella on motiivi, ja se motiivi on nimenomaan ja vain ja ainoastaan oman edun tavoittelu.

Tuo väite tuli tänään mieleen lukiessani Sofi Oksasen kirjaa Stalinin lehmät. Auttaminen tai auttamatta jättäminen tuli mieleen, sillä kirja kertoo juuri niistäkin ajoista, jolloin meidän koulullamme oli virolainen ystäväkoulu.

Ystävyys alkoi 80-luvun lopulla, jolloin Viro ei ollut vielä itsenäinen. Vierailuja tehtiin tiheään tahtiin puolin ja toisin. Meiltä lähti joka ikisen mukana tavaraa Viroon kassikaupalla, lahjoja, lahjoja. Koululta lähtivät kaikki vanhat nauhurit, oppikirjat, nauhat, levysoittimet, diaheittimet. Ei mitään väliä, olivatko ne rikki vai ehjiä, kaikki kelpasi. Itse asiassa olimme tyytyväisiä, kun pääsimme niistä eroon (olikohan tämä muuten vain oman edun takia?) Myöhemmin näin koululla vieraillessani, miten oppilaat siellä lukivat meidän hylkäämiämme englanninkirjoja.

Uskon ja tiedän, että ihan oikeita ystävyyssuhteitakin syntyi sekä aikuisten että lasten kesken. Lapsiahan sieltä tuli aina vähintään 30 kerrallaan, samoin meiltä meni sinne. Niin, oli meillä ainakin ne oman edun motiivit, että saimme oppilaille kansainvälisiä kontakteja ja he pääsivät vähän postilaatikkoaan pidemmälle.

Oksasen kirja palautti mieleeni myös ihmisen raadollisen puolen. Yksi härskein tapaus mielestäni oli se, että suomalaisessa perheessä asunut opettaja ihan suoraan pyysi, että perhe ostaisi heille mikroaaltouunin! Vaikka tuohon aikaan melkein kaikilla oli jo mikroaaltouunit, ei se silti tarkoittanut, että rahaa olisi ollut juuri ylimääräistä. Olisimme ymmärtäneet, jos pyyntö olisi ollut jotain elintärkeää ja välttämätöntä, mutta ainakin tuohon aikaan mikrouunia pidettiin vielä Suomessakin ylellisyystavarana. Satun tietämään, että perhe osti virolaiselle tuon pyydetyn uunin, mutta joutui itse lainaamaan osan rahoista jostain.

Tällä kertaa minua kiinnostaa, oliko mahdollista, että auttaja oli niin hyväsydäminen, että muuten vain halusi ostaa uunin, vai oliko kuitenkin kyseessä jotenkin oma etu.